Ja siitä, joka ensimmäisnä joutui, soi Hosianna niin, ett' aina olen ma ikävöinyt sitä kuulla jälleen.
Heist' eräs sitten vastahamme riensi ja yksin alkoi: »Kaikki oomme alttiit sun toiveilles, ett' ilon saisit meistä.
Kierrämme samoin piirein, samoin kehin, janoten samaa kuin ne vallat ylhät, sa joille kerran maailmassa lauloit:[87]
Te, joiden älyyn kolmas taivas taipuu; niin rakastamme, että hetken lepo sun mielikses ei ikävämpi meille.»
Kun kunnioittain valtiattareeni ma olin katsahtanut ynnä katseen hän mulle suonut suopean ja varman,
valohon käännyin, joka alttiuttaan niin oli tarjonnut, ja lausuin äänin nyt liikutetuin: »Virkkakaa, keit' ootte!»
Ah, kuin ja millaiseks hän kasvoi kautta tuon ilon uuden, josta sai hän lisän, kun moista pyysin, entisriemuihinsa.
Sellaisna lausui hän:[48] »En kauan ollut elossa; kauemmin jos oisin ollut, ei paljon pahaa oisi tapahtunut.
Jään suita kätköön onnen vuoks, mi verhoo mun säteillään ja minut peittää niinkuin kotelo sisällensä silkkitoukan.
Mua paljon rakastit, ja syystä; jäänyt näät maan jos päälle oisin, heelmin eikä vain lehdin tunteeni ois ilmi tullut.