On oikein, että tuskaa ääretöntä se saa, ken rakkaudesta ajalliseen tuon ikirakkauden yltään riisuu.
Kuin taivaall' illan tyynen, seijaan joskus äkisti nähdään tulen tuikahtavan, niin että silmä, äsken varma, säikkyy,
ja näyttää niinkuin tähti muuttais majaa, mut sieltäpäin, se josta syttyi, sammui, näy yhtään hävinneen ei valkeutta;
niin kädelt' oikealta juureen saakka tuon ristin näkyi juoksevaksi tähti sikermästään sen päälle paistavasta.
Eronnut kehästään ei hohtokivi, vaan välkkyvätä laitaa kiiti, näyttäin tulelta, jota alabaster peittää.
Niin näytti hellältä Ankiseen varjo, kun kohtas poikansa Elysiumissa;—[180] jos suurint' uskoa voi laulajaamme.
»O sanguis meus, o superinfusa gratia Dei! Sicut tibi, cui bis unquam coeli janua reclusa.»[181]
Näin valo tuo; ma ensin katsoin häneen ja sitten käännyin valtiattareeni, mut molemmista hämmästyin ma heistä.
Näät hymy paistoi hänen silmistänsä sellainen, että luulin katsovani ma pohjaan autuutein ja Luojan armon.
Iloisna näkemään ja kuulemahan lisäsi henki äskeiseen nyt jotain niin syvällistä, etten ymmärtänyt.