Beatriceen katsoin; tämä kuuli ennen kuin puhuinkaan ja mulle merkin hymyi, mi siivet tahtoni sai kasvamahan.
Ma sitten aloin:[183] »Tunne ynnä järki tulivat teillä tasapainoon silloin, kun ilmestyi Ens-Tasapaino teille.
Näät Auringossa, jok' on lämmittänyt, valaissut teitä, niin ne tasan ovat, ett' uupuu vertaukset kaikki siinä.
Mut kuolevaisten viisaus ja tahto on eri-sulkahinen siiviltänsä, syyn vuoksi, jok' ei teille tuntematon.
Siks kuolevaisna epäsuhdan tunnen tuon povessain ja nyt vain kiitän miellä hartaalla isän-tervehdyksestänne.
Topaasi kirkas, joka kallehinta kaunetta tätä kaunistat, ma pyydän, nimesi että minun kuulla soisit.»
»Vesani oi, min varronnasta mulle jo ilo versoi, kantataattos olen!» Näin loihe lausumahan hän mulle ensin.
Ja sitten:[184] »Hän, jost' ottanut on heimos nimen ja joka kauemmin kuin vuosisadan jo kiertää vuoren ensi reunaa, oli
mun poikani, sun isäs-isän isä; siis hyvin sopii, että teoillasi lyhennät hänen väsymystään pitkää.
Firenze, muurin vanhan saartamana, se josta vieläi kellonlyönnit kuulee, siveä oli, raitis, rauhallinen.[185]