Oot vaippa, vaikka nopsaan lyhentyvä; jos joka päivä jatketa ei sitä, sen aika leikkaava on sakseillansa.
Sanalla te,[194] jot' ensin Rooma sieti, mut vähemmän nyt kannattaa sen kansa, kohotin ääneni ma vastaukseen.
Beatrice, syrjempänä hiukan, tuota hymyili lailla tyttösen, mi yski ens erheelle Ginevran romaanissa.[195]
Näin lausuin: »Taattoni te ootte, suotte rohkeuden kaiken mulle haastamahan ja itseäni enemmäks mun teette.
Niin monet riemun virrat täyttää mielen minulta, että iloitsee se itse, kun kestää voi sen eikä siitä halkee.
Puhelkaa, kallis kantataatto, ketkä ol' esi-isänne ja mitkä vuodet lapsuudessanne muistiin merkittihin?
Ja kuinka suuri Johanneksen Pyhän[196] ol lauma silloin, ketkä arvokkaimmat olivat siellä toimiin ylhäisimpiin?»
Kuin tuulen puhaltaissa leimahtavi tulehen hiili, näin ma valon tämän heleemmin loistavan mun hellyydestäin.
Ja niinkuin kaunistui se katsehelle, niin äänin vienommin ja lempeämmin, mut kielellä ei nykyisellä tällä,[197]
se lausui: »Päiväst' asti Aven suuren ain päivään, jona äitini, nyt pyhän vapautui kohtu mua kantamasta,[198]