Puhuvan näin ja kuulin kotkan nokan, sanovan äänellänsä mun ja minä, kun selvään tarkoitti se me ja meidän.
Se alkoi: »Oikeutta tein, ja hurskas kun olin, nousin tähän kunniahan, jonk' yli toivo korkeinkaan ei lennä.
Maan päälle jätin moisen muiston, että pahatkin kiittää sitä, vaan ei seuraa mun töitäni, joist' aikakirjat kertoo.»[239]
Kuin lämpöä vain yhtä hiilet monet uhoovat, yks vain ääni rakkauden kuvasta kuului monen soivan sielun.
Ma virkoin: »Oi, te kukat aina kauniit ijäisen ilon, jotka tuntemahan mun saatte tuoksunne kuin yksi tuoksuis!
Pois multa puhukaa tää paasto pitkä, min vuoksi kauan nälkää nähnyt olen, kun päällä maan ei ruokaa ollut mitään.
Jos taivahassa, tiedän, Luojan oikeus kuvastuu toiseen valtapiiriin,[240] teidän myös piiriinne se hunnutonna heittyy.
Tunnette, kuinka teitä kuuntelemaan ma tarkistaun ja mikä aikaansaanut epäily on tään hengenpaaston pitkän.»
Kuin haukka, joka hupustansa pääsee, lyö siipiään ja päätä kääntää, tahtoo upeilla sekä uljuuttansa näyttää,
niin näin ma käyttäytyvän kotkan, jonka he muodostivat, jotka lauluin, yksin taivaassa tunnetuin noin kiitti Herraa.