Näin mulle hän; ja sitten seurahansa hän liittyi, seura kaikki kokoon kertyi, kohosi tuulispäänä korkeutehen.
Tuo sulo Nainen heidän jälkeen ohjas vain viitaten mun noita portahia; niin luontoni hän voitti voimallansa.
Ja verrattava vauhtiin siipieni maan pääll' ei ole liike nopsin, missä on nousu ynnä lasku luonnollinen.
Lukija oi,[278] kuin totta toivon tuohon hartaaseen voittokulkuun, jonka vuoksi lyön rintaani ja itken syntejäni,
niin ennemmin et saanut sormeasi tulehen ois ja pois, kuin kaksoisien ma merkin näin ja siinä itse olin.
Oi, tähdet kirkkaat, oi, sa valkeus, voiman valtaisan täyttämä, ma jolle kaiken neroni velkaa oon, kuin olleekin se!
Keralla syntyi, kera teidän piili hän, jok' on taatto kaiken maisen elon, kun ensin hengitin Toskanan ilmaa.
Kun mulle sitten armo suotiin päästä sees-piiriin korkeaan, mi teitä kiertää, sain onnen tulla taivahanne tarhaan.
Hartaasti teidän puolehenne huokaa nyt sieluni, se että saisi kyvyn nousuunsa vaikeaan, mi viittoo, viehtää.
»Ylintä autuutta niin lähell' olet», Beatrice virkkoi, »että silmäis täytyy terävät olla nyt ja nähdä selvään.