niin päällä tuhantisten tuikkehien näin Päivän, josta valon sai ne kaikki kuin tähtösemme meidän auringolta.[286]
Ja halki noiden valomerten paistoi olento valoisa ja häikäisevä, niin ettei sietää sitä voinut silmä.
Beatrice, ah, sa opas armas, kallis!… Hän virkkoi: »Voima, joka voittaa sinut, niin suur' on ettei sitä suista mikään.
Tass' on se viisaus, täss' on se mahti,[287] mi ladut laittoi väliin maan ja Taivaan, joit' ennen toivottiin niin kauan turhaan.»
Kuin ukonvaaja pilvest' iskee siksi ett' avartuu eik' enää mahdu sinne, ja luopuu luonnostaan ja maahan kirpoo;[288]
niin suurtui sieluni näist' armauksista ja siirtyi ulos itsestänsä, enkä menoa tapauksen voi muistaa enää.
»Aukaise silmäs, olemustain katso! Oot nähnyt seikkoja, jotk' on sun tehneet hymyni kestämähän kelpoisaksi.»
Ma olin niinkuin mies, mi aavistavi viel' untaan mennyttä, mut turhaan, tuota taas mieleen johtaaksensa, ponnistelee,
kun sain tuon käskyn, joka kiitostani niin suurta ansaitsi, ett'ei se koskaan hävitä kirjasta voi menneisyyden.
Jos avuksein nyt kaikki kielet soisi nuo, joita Polyhymnia siskoinensa on sulomaidoin enin maistattanut,