Ma mitä näinkin, hymyilyltä näytti maailmankaikkeuden, ja tenhon saman minulle toisti kuulo niinkuin näkö.
Oi, mikä onni, auvo kuvaamaton!
Mik' elo täynnä rakkautta, rauhaa!
Mi runsaus himoton ja turvallinen!
Silmäini eessä soihtua nuo neljä[343] kimalsi, ja se, joka ensin tuli, nyt alkoi loistaa muita kirkkahammin,
ja muuttui muodoltaan senkaltaiseksi kuin Jupiter,[344] jos tää ja Mars ois tulleet linnuiksi, vaihtain sulkiensa värin.
Kaitselmus, joka siellä jakaa toimet ja hetken kunkin, oli kuoron kauniin jo vaientanut suuntaan jokaisehen,
kun kuulin: »Väriäni jos ma vaihdan, äl' ihmettele, sillä kun ma puhun, väriä vaihtavan näin kaikkein näiden.
Hän, jok on paikkani maan päällä vienyt,[345] mun oman, oman paikkani, mi vapaa Jumalan Pojan kasvojen on eessä,
mun hautani on viemäriksi veren ja loan tehnyt niin, ett' Enkel' Tuonen, mi alas lankes, iloita voi siitä.»
Värihin pilvein, milloin aamuin, illoin Aurinko niitä vastapäätä palaa, ma näin nyt verhoutuvan kaiken Taivaan.
Ja niinkuin nainen siivo, itsestänsä ijäti turvallinen, mutta toisen erheestä kuullenkin jo arastuva,