ja yksi keulaa, toinen kokkaa takoo, tuo tekee airoja, tuo köyttä vääntää, tuo pikkupurjetta, tuo suurta parsii;
niin tuolla alla tiivis tahdas kiehui, ei tulen voimasta, vaan Luojan parskuin partaille, tahmistuen joka kiveen.
Näin sen, mut nähnyt siitä en ma muuta kuin kuplat, jotka pintaan kuohu nosti, ja kuinka kauttaaltaan se nous ja vaipui.
Kun tuota tarkasti ma katsoin, Opas minulle huusi: »Varo itseäsi!» ja pois mun tempas siitä, missä seisoin.
Ma käännähdin kuin mies, mi nähdä halaa paettavansa vaaranpaikan, mutta min mieltä kauhu äkkinäinen karsii,
niin että pois hän rientää, vaikka katsoo: ja takanamme pirun mustan näin ma tulevan juosten pitkin paasisiltaa.
Ah, kuinka julma hahmoltaan hän oli, eleensä kaikki kuinka kauhistavat, levällä siivet, alla jalka nopsa!
Terävin, korkein hartioin hän kantoi syntistä, kahareisin istuvata, min pohkeisiin hän oli kiinni käynyt.
Hän sillaltamme huus: »Te kynsipirut, kas, tässä Luccan raatimies on muudan! Hän alas painakaa! Ma muita palaan
hakemahan, maa siell' on täysi heitä: Bonturo[116] ei, muut kaikk' on orjat rahan, saa raha siellä valkoiseksi mustan.»