Matalalla jakkaralla tulen ääressä istui nuori nainen. Solakka, sopusuhtainen vartalo, jota verhosi kevyt, mukava silkkipuku, oli vähän etunojossa. Liekkien heijastus, kun hän lämmitteli niitä kohden ojennettuja hienoja, kauniita käsiään, lepatti vaalahtavan kastanjanruskeiden hiusten ja valkoisen kaulan ympärillä.
Hänen takanaan, kädet nuoren naisen olkapäillä, seisoi viidenkymmenen korvilla oleva mies, komea, ryhdikäs ilmiö. Harmaa jauhoperuukki oli omituisena vastakohtana raikkaihin kasvoihin, joissa välkkyivät nuoret, vilkkaat silmät.
"Yhäkö vain olet ajatuksissasi, Jeanne?" kysyi mies, hieman kumartuen ja keveästi silittäen oikealla kädellään nuoren naisen tuuheaa, pehmeätä tukkaa. "Näinköhän sittenkin on matkalle lähtenyt puoliso ikävöivässä mielessäsi?"
Jeanne d'Étioles kavahti nauraen pystyyn; valkeat hampaat välkkyivät hänen kalpeahkojen huultensa välistä. Hänen silmissään, joiden väri oli epämääräinen, ilkamoi tuhannen kujetta.
Hän pisti käsivartensa miehen kainaloon.
"Ettehän usko sitä itsekään, eno Tournehem. Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, miksi olemme lähettäneet Charlesin matkoille."
Mies hymyili.
"Johan toki! Hän ei lähtenyt ensinkään mielellään, tuo minun alati rakastunut herra sisarenpoikani! No, mitenkä edistyy 'la grande affaire!' Eikö Binet ole vielä antanut mitään tietoa?"
Jeanne d'Étioles pudisti päätään ja napsutteli samalla uhkamielisesti siroja sormiaan.
"Äiti parka on hirveän levoton. Mutta se on aivan turhaa. Jollei Binet tule, menen minä Versaillesiin ilman kutsua. Mutta olkaa huoleti: hän tulee!"