Epätoivoisin, kysyvin elein hän kääntyi lääkäreihin päin.
Senac, joka oli monet tunnit istunut hänen kanssaan kuninkaan sängyn vieressä, kumartui ja sanoi hellävaroen:
"Me emme voineet tehdä mitään, rouva markiisitar. Käsittämätön tauti on arvaamattoman nopeasti temmannut tyttö raukan."
Nyyhkyttäen Jeanne kätki kasvonsa niihin patjoihin, joilla hänen kuolleen lapsensa kiharainen pikkupää lepäsi.
Huoneen perältä kuului värisevää nyyhkytystä.
Lääkärit katsahtivat toisiinsa ymmärtävästi ja poistuivat kuulumattomin askelin kuolinhuoneesta.
Jeanne virui yhä vaipuneena pienen vuoteen ylitse, tavoitellen rakkauden, hellyyden ja epätoivon sanoja.
Vähitellen hän nousi hieman ylös ja hyväili kaunista, kylmää, pientä kättä. Hän suuteli ihanaa, kastajanruskeaa tukkaa.
"Mennyttä, mennyttä kaikki!"
Hän huomasi, ettei hän ollut yksinään huoneessa. Kapean luostarivuoteen jalkopäässä seisoi eräs tummapukuinen, kumarainen mies.