Jeanne hymyili voitonvarmasti.
"Ja jos tarvitaan, rupean minä hänen puoltajakseen kuninkaan edessä."
Hän korotti ääntään. Vihainen hehku leimusi hänen silmissään.
"Jesuiitta saa varoa itseään. Se hetki kyllä tulee, Jolloin maksan hänelle velkani ja kaikille muillekin jok'ikisestä kivestä, jonka he uskaltavat heittää minun tielleni. Minä en ole unohtanut, miten nuo mustat lurjukset koettivat myrkyttää lapsuuteni jo Ursula-sisarten koulussa, miten he pakottivat minut tunnustamaan syntini, panivat suuhuni sellaisia sanoja, joita en milloinkaan ollut ajatellut, saatikka sitten lausunut, ja miten he kaikista viattomimmistakin asioista tekivät aiheita inhoittaviin itsesyytöksiin.
"Ja se ilkeä, voitonriemuinen hymy, jolla he salaa katselivat minua — varsinkin se pater Célestin — kun hän messussa hiipi minun ohitseni kissamaisina askelin. Hänen pienet, pahansuovat silmänsä vilkuivat ikäänkuin sanoakseen: maltahan vähän, kyllä me saamme sinutkin verkkoihimme, kun aikasi tulee."
Jeanne oli kavahtanut pystyyn vihastuneena ja kuohuksissa. Silmänräpäyksen hän seisoi siinä suorana ja kookkaana, kuninkaallisen ryhdikkäänä.
"He saavat nähdä, että ovat erehtyneet laskuissaan!"
Hänen hampaansa pureutuivat syvälle alahuuleen.
Madeleine Poisson pyöritti paheksuvasti päätään.
"Sinun täytyy luopua tuosta tavasta, Jeanne. Sinä turmelet kauniin suusi."