Hauta Perhossa.
(J. L. Runebergin mukaan).
I.
Kussa onpi hauta-kumpu,
Kammio katettu kerran,
Joka on jo aika-kaudet,
Sata vuotta sammaltanut
Perhon jylhäkön perillä,
Uponnut unehuksihin,
Tuota ei tok' ansaitseva?
Kussa on se? Ellös, outo,
Kohtoa tätä kyselkö!
Missä metsän notkelmasta
Lampi laaksohon vetäyvi
Kapehimmin kankahalle,
Siihen on salattu hauta.
Lehvä-koivikko korea
Heiluttaa jo herttaisia
Latvojansa sen la'ella;
Mihin muinoin mullattihin
Tuonne tuo asunto tyyni,
Eipä tiedetä enähän.
Sä, ku säilytät paremmin
Muinaista, kuin ihmis-muisti,
Sano, armas Suomen neito,
Runotar jalo, selitä:
Ken on tänne tallettuna,
Kumpuhun kuka vajonnut?
Onko kuuluisa kuningas
Vaiko moisen vertahinen?
Eip' o'o kuuluisa kuningas
Eikä moisen vertahinen;
Haane vanhus tänne vaipui,
Talollinen tallettihin
Kuusin kunto poikanensa. —
Panen rannan partahalle,
Ylävälle väistä'ite,
Niin mä kerron kelpo miesten
Onnen kaunihin opetan,
Vielä kun kimeltelevät
Kanervissa kaste-helmet
Sekä päivä peittä'yvi,
Aurinko asuvi tuolla
Törmä-hongikon takana.
Haane, synnyin Suomalainen,
Täytti seitsenkymmenennen
Talvensa peru-talossa.
Vanha itse, vaanpa nuoret
Pojat ol' hänellä pulskat,
Kolme kaksoista paria,
Viisitoista vasta nuorin
Sekä vanhin seitsentoista
Ehtinyt elämän vuotta.
Kaikki kaunihit, vireät
Oli, kuin kevät-puroset
Tulvillensa turpuneina;
Vaanpa jos joku vel'istä
Oli oivemp' toisiansa,
Olipas to'ella Tuomas,
Vanhempi väli-parista.
Hän jos astui vaikka aivan
Repaleissa rienneskeli,
Ol' hän ihmehen ihana,
Niinkuin tähti tuikahtava
Resu-hattaran ra'osta;
Vielä joski vehke'ili
Melkeinpä mitä hyvänsä,
Eipäs tuota ensinkänä
Pannut kenkähän pahaksi.
Kuitenki näkyi kovasti
Vanhus häntä vainoavan;
Jos ei juuri häntä yksin,
Mutta muitaki veliä.
Lapsina ei laisinkahan,
Turvana tulevan päivän
Hellin heitä kohdellunna;
Rääkkäsi, kun renkilöitä,
Vieläpä vähän kovemmin,
Oikein orjien tavalla,
Lähes luontokappaleiden.
Täten pienistä pahoista
Elettyä ehti päivä,
Jona nuorimmat molemmat
Täytti vuotta viisitoista.
Armas seisoi aamu-rusko
Metsä-harjun hartioilla,
Eikä niin sirua pilven
Taivas-kannella tavattu,
Veljekset kun vuotehelta
Nousivat ol'en nojalta
Iloisna, kuin ilmoittuva.
Päivä kullassa kohova.
Vaanpa nyt vapisten kaikki
Läksi toisehen tupahan,
Kyl'ellänsä kussa loikoi
Isä vanhus itseksensä.
Pari nuorin nöyrimmästi
Astui nyt esihin ensin
Sekä alkoi aikehensa
Tarttuen käsihin taaton:
"Isä kulta, irroittaos
Meitä vaan tänähän työstä
Iloitaksemme yh'essä
Veljinemme vuodestamme
Jo nyt viisitoistannesta
Täytetystämme tänähän".
Kolkkona, kuin talvi, kuuli
Ukko tuon ja tuikeasti
Harmo-kulmansa kuroten
Laukesipa lausumahan:
"Mitä ei tänähän tehdä,
Huolena on huomennaki,
Viel' on kyntöä kosolta;
Kiirehesti kyntämähän!"
Nytkös vainen vainiolle
Veljet ääneti vetäysi,
Kunnekka kujasen suulla
Tuomas virkkoi toisillensa:
"Jos mä silmän säihkyväisen
Oikein oivalsin isämme,
Niin on nähtävä tänähän,
Kuink' on työllä kullan arvo,
Ehk' on halpaki hi'ellä,
Josta voi joka pisaran
Myy'ä männyn neulasehen.
Nyt on äsken näyttäminen,
Mitä miehissä kykyä;
Sillä päivän päätettyä
Tutkinto kova tulevi".
Täten Tuomas. Tuostapahan
Varomasta aurat vaipui
Maahan mainion rutosti.
Kohta päivän koittehesta
Aina laskuhun alati
Säälitöinnä, syömätöinnä
Vakojansa vierittivät
Kuki kylläisen osansa.
Vaan kun vainion jo kääri
Illan varjot vaippahansa.
Saipa sarka jääneheksi
Ainoa koko alasta.
Silloin siirtyi vanhus sinne,
Kutsui poikansa kokohon
Sekä alkoi arvostelun:
"Työ on joutunut jotenki,
Ehkä oisi eestynynnä
Paljoki paremmin vielä
Astuttua ahkerammin.
Kaikkia en kaite saata
Kurittaa kutaki teistä,
Yhden syy kun onki suurin;
Kuri häntä kohdatkohon
Eestä muiden ja omasta.
Hänet syöksen säälimättä
Tuonne kuoppahan tupani
Sillan alle ahtahasen.
Kolmen yön ja kolmen päivän
7 Vaihetta ei vainen nähdä
Saa tämän himeä silmä,
Kolmen yön ja kolmen päivän
Ei niin rahtua ravinnon
Kuiva kielensä kokea".
Virkkoi noin, ja läksi vimma —
Sanoin, silmin; ei sydämin,
Jollei kyynel-karpalehet
Poskillansa pettänynnä
Poiketessansa pojista.
Äänetönnä maa makasi
Yön jo synkiän sylissä.
Tuvassansa tuolla itse
Virui vanhus vuotehella,
Pojat pirtissä ol'illa.
Ei toki kukahan maannut,
Vaikka ol' makaavinansa.
Ne nyt vaan jo nukkuvaksi
Toinen toistansa odotti.
Mut kun kuuli muut jo kaikki
Nukkuneiksi nousi nuorin
Jaakko vasta vuotehelta
Sekä siirsibe tupahan,
Puheille isän pujahti:
"Minun syy on, eikä muiden;
Isä, kun iloitsin tuolla
Miettimättä mellastelin
Synty-päiväni suloksi,
Urakkapa unhottuiki,
Vajautui va'ot minulta.
Jos kuritat, niin kurita
Mua yksin eikä muita".
Vanhus vastasi hänelle:
"Kuten syy, siten kuritus
Aamulla on ansaitsevan".
Jaakko nyt levolle läksi,
Panihikse paikoillensa.
Taas kun luuli toiset kaikki
Nukkuneiksi, nuori Kusti,
Kaksois-vel' tämän kavahti
Vuotehelta vuorostansa
Sekä siirsihe tupahan,
Puheille isän pujahti:
"Kuris, taatto, kohdatkohon
Mua yksin, kun olenki
Ainoa sen ansaitseva.
Tuolla jouten juoksentelin,
Pelmastelin pientareilla
Synty-päiväni suloksi
Vattuja varistamassa
Viemingiksi veljilleni.
Minun syy on, eikä muiden".
Vanhus vastasi hänelle:
"Kuten syy, siten kuritus
Aamulla on ansaitsevan".
Kusti nyt levolle läksi,
Panihikse paikoillensa.
Taas kun luuli toiset kaikki
Nukkuneiksi, nousi Eero
Veli kolmaski koholle
Laverilta laatiutui
Sekä siirsihe tupahan,
Puheille isän pujahti:
"Isä, jos ketä kuritat,
Munpa syy on, eikä muiden.
Tuolla tyhmä lennättelin,
Liehuin lammin rannikoilla
Sorsan poikien perässä.
Mun on palsta puuttuvainen".
Vanhus vastasi hänelle:
"Kuten syy, siten kuritus
Aamulla on ansaitsevan".
Eero nyt levolle läksi,
Panihikse paikoillensa.
Täten veljet vuorotellen
Hiljan hiipivät tupahan
Sekä sieltä jällehensä
Saatua sel'on samaisen,
Kunnes vaan ol' yksi vielä
Tuomas tuolla käymätönnä.
Hän kun keksi toisten käynnit,
Arvasi heti asian;
Mietti hetken, kunnes kaikki
Veljet vaipuivat unehen,
Jolloinpa sijalta siirtyi
Vetihikse hänki viimein
Isän tuumille tupahan:
"Kuules, taatto, kummallista!
Tuolla äsken kun mä torkuin.
Vaikka ollen valvehilla,
Istuutui kuki eränsä
Veljistäni vuotehelle
Sekä luullen sitkeästi
Minun yksinnä makaavan,
Tuumivat täten yh'essä
Keskenänsä kuiskutellen:
'Veli kullat, kyllä kaite
Tuntenemme tuon paraite,
Että Tuomas yksin tuotti
Kohta joutuvan kurimme,
Kuten tuonki tunnustavi.
Mutta hän on meidän eestä
Kovan kärsinyt usean,
Että myös hänen edestä
Meki kerran kärsisimme'.
Vaan kun taas nyt vuotehelle
Kuki näytti nukkuneelta,
Olen keksinyt, kutenka
Milloin yksi, milloin toinen
Hiljan hiipi huonehesta
Tullen kotvahan takaisin.
Arvasinko aikehensa,
Isä, tuumansa tajusin?
Min ovat sanonna sulle,
Oli lemmen lausumata
Sulan suosion petosta;
Sillä syy on totta to'enki
Minun yksin, eikä muiden".
Isä vanhus vastineeksi
Äänin sortuvin ärähti:
"Suorite sijalles', poika,
Aamulla kurin käsität".
Armas lensi aamu-rusko,
Kulta-siivillä kohosi
Merestä met'än ylit'e,
Kun ol' vanhus varpahilla
Kutsuen pojat kokohon.
Kolkkona ja korkeana
Pöydän ääress' istui äijä
Harjattune harmo-pääne,
Aivan kuin pyhä-asussa;
Sini-tankin syrjämällä
Raha rinnalta välähti,
Maamme lahja mainiolle.
Kysyipä jo karmiaasti:
"Noh, pojat! Kenenkä teistä
Niskoilla rikos nojavi?"
"Minun", kuului kunkin veljen
Huulilta yh'essä huuto.
Nytpäs särkyi viimein sulku
Jok' ol' vuotta seitsentoista
Estänyt edessä lasten
Isä vanhan itku-vuodot,
Kyynel-tulvansa tukennut,
Ja hän itki nyt ilosta
Ylistäen ylhäisintä
Sormet ristissä ruveten:
"Kiitos Herran, Kaikkivallan;
Nyt on täytetty lupaus,
Eik' o'o vielä lasten vaino
Särkenyt isän sydäntä.
Pojat! tästä päivin eipä
Kuten orjat kohdeltavat,
Vaan kuin lapset, lempi-lapset,
Kuulkaatte, kuta nyt vanha
Isänne on ilmoittava:
'Poikana kun palvelussa
Kävin naapuri-kylässä,
Asui sen lähellä aivan
Isä vanha vartevane
Kahdeksane poikanensa;
Vaanpa ei voine vainollisin
Olla toiselle tylympi,
Vel' kuin näistä veljellensä;
Jos ne joutui vastatusten,
Kävi veitsi kielenänsä,
Ohi kulkeissa — kivipä.
Voi, tok'! aattelin ma; ennen
Sulon kaiken kaivannenki,
Minkä antavi avio,
Vaimo armas valmistavi,
Vuosi vuodelta kuin olla
Pelvossa petoja saada
Mokomia maamme täyden;
Aattelin, ja aatoksesta
Syntyiki samassa päätös.
Viisikymmentä jo vuotta
Notkisti mun niskojani,
Vaan ei ollut vuodet eikä
Sodan vaivat sortanunna
Vielä runkoni väkeä,
Jäsenteni jäntevyyttä.
Tuommoisena tuolla kerran
Hiili-hautani ohella
Istuin yksin ilta-yöllä,
Eräs äijä kun äkisti
Sivullani seisoi siinä
Sekä lausui laimiasti
Tummassa tulen valossa:
'Tunnista minussa tässä
Isä ilkiäin velien;
Elä säästä maan madoille
Vartes' voimia eheän,
Vali vaimo itsellesi
Si'ittääkses' siitä maalle
Kunnon poikia kodolle,
Ja mitä minun ei ennen
Onneltansa oppinehet,
Anna yhteisen ah'ingon
Opettaa omas' paremmin'.
Täten äijä. Tuulen puuska
Lisäs' liekkiä tuleni,
Ja hän siirtyi silmistäni
Tuokiossa, kuin tulikin.
Hänpä neuvon, Herra onnen
Antoi sitten aikanansa.
Saman Herran kautta kaikki,
Veljekset, nyt vannokaatte,
Että, niinkuin ennen o'otte
Yh'esä yhä pysynnä,
Edespäin nyt elköhönkään
Vaihe maailman mikähän,
Turva, vaara, riemu, tuska
Olko toisen, eikä toisen,
Sikäli kuin Herra hengen
Sekä terve'yden suopi;
Ja se murhe, jonka mulle
Tyly mieleni on tuonut,
Ei ole mitätön ollut
Häpeäksi haudassani".
Tuohon Tuomas vastineeksi
Puhui puolesta velien:
Isä, meille mieluisampi
Ei ole vala mikähän,
Etenki, kun eipä liene
Huokeampata piteä.
Katso, kun tavalla orjan,
Vaan ei poikien, pidelty
Meitä, miksi emme silloin
Pa'enneet pahasta ko'ista
Etuamme etsimähän
Luona miehen luonteamman?
Miksi? ellei syystä, että
Emme konsana eroisi:
"Ei, näet, mieli myödyttänyt
Veljen luopua velistä.
Meidänkö muka pitäisi
Hajauntua harha-teille,
Samoin, kuin salolla tuolla
Metson poikaiset poloset,
Joita murhan miettiväiset
Ampujat ajeskelevat.
Täten tuumimme pakossa,
Tämä on tuuma onnessakin".
Ja nyt kautta Herran kaikki
Pojat vannoivat valansa,
Että, niinkuin ennenkin ne
Yh'essä yhä pysyivät,
Edespäin nyt elköhönkään
Vaihe maailman mikähän,
Turva, vaara, riemu, tuska,
Olko toisen, eikä toisen,
Sikäli, kun Herra hengen
Sekä terve'yden suopi.
Näin ne vannoi; vaan valanpa
Isä nyt ilolla kätki
Sydämensä säiliöhön. —
II.
Kadonnut ol' rauha kallis,
Tul' ja miekka vaan tuhosi
Saloilla jo Suomen niemen.
Miehet kaatui melskehissä,
Naiset piiloihin pakeni.
Surun viesti viestin päälle
Lintulahdelta jo lensi
Sekä Saarijärveltäkin.
Eikä kuulunut enemmän
Iloista Iso-Kyröstä,
Lapuasta lohdullista
Perhon syrjäisen perille.
Tuvassansa tuolla kerran
Istui nyt i'äkäs Haane
Pöydän ääressä avaran
Poikinensa puolisella,
Kuni töytäsi tupahan
Pakolainen poika-nalkki
Hengästynnä huudahtaen
Oitis tultua ovesta:
"Herra siunatkohon, Haane!
Kun jo kauhiat tapahtui;
Viholliset viime-yönä
Polosilta poltti meiltä
Talomme ihan tuh'aksi,
Ollen noitapa ololta
Pari-kymmen parta-suuta
Keihäs-ratsua rajua.
Nyt ne purtoa pitävät
Kirkolla tulossa tänne
Ehkä ennen iltoa jo".
Vimmastunna vanha Haane
Nousi pöydästä puhuen:
"Kyll' on Herra suonut kuusi
Jäsevätä, jäntevätä
Poikoa minulle; mutta
Jos ois' vielä toinen verta,
Menisköhän mielellänsä
Yksi ainoa ilolla
Manalahan maamme eestä,
Kodon eestä kuolemahan?"
Lausui noin ja naulastansa
Kaapas' jyrkeän kiväärin
Rauhasta jo ruostunehen.
Nauru-suin nyt Tuomas nousi
Uljas vastaten urolle:
"Vanhan ei käsihin kelvoin
Sovellu sota-asehet,
Samoin kuin sydänkin arka,
Nulo mieli nuorisolle;
Pannos taatto paikoillensa
Asehes', ja anna meidän
Reistata rehevämpien
Nuorempien noihin käydä".
Isä nyt ihastui tuosta
Lausehesta laimentuen.
Mutta veljet virma-mielin
Jopa kilvalla jokainen
Tarttui tarkkoihin aseisin
Nahka-päällys-pyssyihinsä,
Olalleen ne lennättäen
Tempasi lyhän, tukevan
Karhu-keihosen kätehen.
Näissä nyt varuin vaelsi
Kaikki ääneti edelle,
Ehkä miete mielessänsä
Paisuiki, vihollis-parvet,
Kussa vaan ne kohtasivat,
Lyödä murskaksi mokomat
Tahi jäädä tantereelle,
Kaatua yh'essä kaikki.
Päästyänsä puolen virstan
Paikoille pitäjän tietä
Kapeata kaalattua,
Virkkoi Tuomas veljillensä:
"Veikot, niinkuin tienne viepi,
Kulkekaatte, kunnes tuonne
Joudutte aholle, jossa
Lampi laaksohon vetäyvi;
Sivumpana siinä onpi
Mä'ellä mäntyen välissä
Semminki sopiva paikka
Vartoa vihollistamme.
Ei, näet, ennen iltoa se
Tulle, jos tuhovi tuoten
Maisemissa matkustavi;
Sillä nyt välin vähäsen
Pistäime pihassa tuolla
Harmahassa huonehessa,
Kussa kultani asuvi
Kokottaa jo kotvan sitte".
Sanottua saipa tielle
Tuonne torppahan ylemmä.
Veljet taasen verkastellen
Joutuivat, johon osoitti,
Kussa kangas korkenevi
Laaksosta lähellä lammin,
Sekä, piilten pensahissa,
Tähtivät terävät silmät
Pitkin tietä tiedustellen.
Ja kuten ei kyttä kau'an
Kotvi päivän koittehesta
Kevät-aamuna kojussa
Tuolla teiren soitimella,
Ennenkuin kukertamahan
Siihen soittaja lasekse
Saaden rannat raikumahan
Uhka-huudosta ulapat;
Senpä verran veljeksetki
Vartoi, kun vihollisensa
Lauma tuima tuonnempana
Ilmautui ihan äkisti
Keihäs kä'essä kii'ähtäen
Edellänsä min ehätti.
Näitä ei kukahan nähnyt
Välemmin, kuin kaksois-veljes
Tuomas Haanen, Aatu armas.
"Nyt", hän virkkoi, "nytpä, veikot,
Alkavi asia vasta.
Pojes peitot pyssyistänne
Siepatkaatte sukkelahan,
Ja kun tuolta kunnahalta
Joutuvi vihollis-joukko
Alas laaksohon lasekse
Vastapuolen vieruketta;
Silloin sätkähyttäkäätte,
Joll' on luoti vaan varoilla".
Virkkoi tuon; ja tuokiossa
Joutui joukko kunnahalle,
Ratsasti ylös rymyten;
Vaan kun juuri jyrkänteetse
Sitten syöksyivät alemma,
Pamahti velien pyssyt,
Räiske hirveä räjähti.
Neljässä nyt otsassapa
Jäähtyi luodit, joista kaksi
Sattuikin ihan samahan.
Irrallansa ilman miestä
Neljä hyppäsi hevoista,
Toiset taasen kuusitoista.
Seisahutti säpsähtäen
Ratsumiehensä rutosti.
"Ladatkaatte!" kiljahteli
Aatu valpas veljillensä
Urhoin lähtien lymystä
Ja sen tuskin kun ol' tehnyt,
Ryntäsi jo raivo parvi,
Kuten viuhuva vihuri,
Mäelle kohden männikköä.
Ken ol' kerkehin velistä
Ehtipä hädin enähän
Panna ruudit pyssyhynsä,
Vähemminpä luodin vielä,
Kun jo päästyä perille
Viholliset vilkkahasti
Heittihe hevoisiltansa
Sekä karkasi samassa
Päälle oiko-piikkilöillä.
Mutta kelpo keinoillansa
Käsin viedyillä vakavin
Astui veljetkin alalle
Vasten niitä väistymättä.
Nytköspä nujakka nousi
Jyryin, jyskehin ja huudoin,
Antaess' ei askeletta
Toisen toiselle pereä.
Pistuol'-ampuma jo maahan
Ensinnä kumosi Eeron,
Mutta kaatajalle kosti
Keihäs Kustinpa samassa.
Nyt kahakka kiihtyi alti,
Pisto pistoa häristi.
Vihollista kaatui kuusi,
Veljet kaikki verta vuoti
Viimein vaan ol' yksi heistä
Aatu ainoa jälellä.
Haavan saan'na hartiahan
Sekä, säärehen syvemmän
Sivalsi hän sittenkinpä
Ympärillensä yhäti
Arvoisa ase kädessä,
Sapelinsa ryösten saama,
Kunnes viimein hänki vaipui,
Puhki rinnan pistettynä,
Kuolemahan, kuolossansa
Vielä haavoja ja'ellen.
Mutta parven päällikkö nyt,
Pantua kärelle piikin
Tämän pään jo poikki lyödyn,
Lennähytti läähättäen
Pojes tappo-tantereelta
Joukon jäänehen edellä.
Kuus' vaan kaksikymmenestä
Tullehesta, näet, takausi,
Viedenki mu'assa muu'an
Kahakasta kuolon-haavan.
Mutta metsän synkiän nyt
Uralla isä i'äkäs
Kaatuneiden kaaloi sinne.
Ei hän viihtynyt enähän
Tuvassansa tuolla yksin,
Pois kun poikansa menivät;
Asehitta astui vanhus
Neuvoja nerollisia
Tuodaksensa tappeluhun.
Keksipä jo tuolta kohta
Ratsu-joukon rientävänä.
Täyttä karkua takaisin,
Samoin kuin kärellä piikin
Päänkin Aatun armahansa.
Vapisten nyt vanhoiltansa
Jäseniltä joudutti hän
Askeleitansa alati,
Kunnes saapui viimein siihen,
Kussa kaunis poika-sarja
Kalpeana kuolemassa
Loikoi outojen lomissa.
Kyynel'-helmet harmahista
Ripsistä heti repäsi
Sekä ensin silmäellen
Ylpi-mielin ympärinsä
Luki kaikki kaatunehet
Oudot, ystävät yh'essä.
Pojat kaikki, paitse Tuomas,
Makasi unen makean.
"Missäs Tuomas? Tuoko yksin
Elävi erillä muista
Veljistänsä vilpistellen?"
Siten lausui. Loitompana
Tuomas vaanpa tuolla istui
Luona kultansa luikersi
Ikähän nyt irroittaen
Kätensä, tämän kädestä.
"Mltäs tuo nyt merkitsevi?"
Hän nyt virkkoi hämmästyen,
"Näenkö silmin vaiko niskoin?
Silmäni sinuthan, neiti,
Tulis' nähdä vaan, ja niskan
Tumma seinämä tupasen.
Mikä on se mielen haire,
Mikä aisti aavehtiva,
Tuon ku tuottavi esihin
Kuvituksen kummallisen:
Veljeni verittyneinä,
Kaatuneina kaikki maahan
Sekä keihä'än kärellä
Pääkin Aadun pistettynä?"
Tuskin tuon sanottuansa
Sieppasi sitä menoa
Pyssyn, keihosen kätehen
Töydäten ulos tuvasta.
Veri-juovat juohattivat
Suorastansa suostutulle
Kohdalle koko välinsä,
Kunnes päästyä perille
Näki kaikki kaatuneina
Veljensä veressä uivan,
Vanhus seisten vierelläkin.
Astua ei askeletta
Tohtinut toki etemmä;
Mutta siihenpä mykistyi
Silmin nähden, korvin kuullen,
Kuullen, kuinka vanhempansa
Tuossa toivoton valitti:
"Voi, mun harmo-hapsiani!
Missä Tuomas? missä Tuomas?
Jo on poikani paennut
Muinoin muita rakkahampi,
Vilpistellyt veljiänsä
Yksin jättäiden jälelle.
Voi tok' tuota vintiötä,
Petturia, pelkuria!
Ajelehtakohon aina
Hän, kuin Kainikin, lymyten
Kulkijana korpi-teillä
Vähimmästä värvähtäen
Lipinästä haavan lehden
Sekä pienintä peläten
Pyytäki pyrähtävätä,
Joka moisen joutuessa
Heittävi heti uransa.
Herra, jos vanhurskahana
Taivahassa tuon tajuat,
Vaino häntä, niinkuin vanha
Isänsä ihaili ennen,
Sekä sitte kuolemassa,
Heräspä miten hyvänsä,
Elä anna ensinkänä
Isänmaata ilkiölle,
Vielä veljeä vähemmin."
Kauhun-jähmeänä kuuli
Tuomas tuommoiset puhumat
Ja hän käänsihe kovasta
Isästänsä murto-mielin.
Kuten koira kontiota
Ajavi ärehin innoin
Vainun saatua vakaisen
Jälistä sen jylhäkössä,
Niin hän ääneti eteni,
Veri-viehkat minne veivät,
Ääneti, — mut äänin huusi
Himo murhan mielessänsä.
Joutuiki kodin koh'alle.
Kun jo liekki leimahteli,
Savu pöllysi pihasta;
Eipä nähnyt, eikä kuullut,
Silmä vaan pysyi pol'ulla
Ani muissa arveluissa.
Alennut ol' aurinkoinen,
Saanunna salojen taakse,
Kun jo kerkesi kylähän
Asukkaista autiohon.
Tässä nyt ohella tiensä
Poika pellolla polonen
Kurkisti kuhilahasta
Varovasti viittaellen
Sekä huusi hilli-äänin:
"Ellös menkö sinne, siellä
Oletpa heti hukassa;
Herjat, näetsen, hengähtävät
Tuolla juuri nyt talossa.
Kuus' ol' niitä; itse kulla'i
Pitkät piikkinsä kädessä;
Mik' ol' hirmuisin häjyistä,
Kärell' ynnä keihä'änsä
Kantoi kauhean näköisen
Päänki vielä vertynehen".
Aina vaan pikemmin astui
Tuomas tietänsä edelle.
Vaan kun veljen armahansa
Näki pään jo naulattuna
Etu-huonehen ovelle,
Kiljuenpa kii'ähytti
Pyssynsä pojes kädestä
Sekä ryntäsi sisähän.
Etehensä ken tul' ensin
Saipas pernahan peräti.
Keihäs-raudan keuhkohinsa.
Väheksien vimmassansa
Tu'et tuiki ja asehet
Iski, kuin isoova kotka,
Käsin kourin saalistansa
Sekä laajalta levitti
Kauhua, ja kuolemata;
Tunte'en ei telmehessä
Kolhaustakaan kovinta.
Sattui jos kehen kätensä,
Tuopa lensi lattialle,
Liivaksi pian litistyi
Kurkku kynsin raadeltuna.
Päällikkö nyt vaan ol' viimein
Koko joukosta jälellä.
Tähän kiini kainaloista
Tuomas tarttuen lujasti
Sel'än ruhjoi niin ja rinnan,
Että kaatui kaksinkerroin,
Maahan paikalla musertui,
Katkas' kaulan kaatuneelta
Sekä surren veljyensä
Pään nyt ottiki ovelta;
Läksi viimein voipuneena,
Veren vuodosta väsyn'nä
Kotihinsa kompuroiden,
Mutta — mielinpä kevehin.
Sydän-yö jo seudut peitti,
Veren vallassa kun viimein
Tuli taattonsa talohon.
Savu vaan ja tuhka siellä
Kohtasi kova hävitys;
Korsu ol' koko talosta
Polttamatta vaan pihalla.
Sinne kömpi katsomahan,
Sais'ko suojoa, lepoa,
Kun jo tullen kynnykselle
Kuulipa sisältä sieltä
Äänen ähkyvän isänsä:
"Ken nyt kertoisi minulle,
Tokko Tuomas vilpisteli?
Kenpäties, ei tuota tehnyt.
Anna, Herra, että armas
Tuomanani tuossa oisi
Vielä eessäni viaton!
Lähetä hänet tyköni
Kä'essä kallo sen katalan,
Joka pisti piikillensä
Pään mun poikani suloisen,
Tuosta to'ella nähdäkseni,
Onko ollut uskollinen,
Pitänyt pyhän valansa.
Ja se kosto, jonka kutsuin
Alas lapseni ylitse,
Heitä tälle harmo-päälle,
Pane painuvaiselleni!
Ja mä tuhkalla taloni
Poltetun ja poikieni
Ruumihilla raadetuilla
Suuresti sinua kiitän,
Että vielä o'on elossa".
Tuomas tuonpa kuultuansa
Astui nyt sisälle sinne:
"Rauha, rakkahin Isäni,
Hapenilles' harmahille!
Hetkenä tänä nyt tässä
Sikiösi surman tuojat
Elä ei kaatajat enähän".
Lausui noin ja lattialle
Viskasi vihollisensa
Pään nyt kauhean kamalan
Etehen isän epivän.
Isä vanhus innostun'na
Hyppäsi heti tilalta
Syösten poikansa sylihin,
Kaulahan käsin molemmin.
Mutta tuo jo tuohon vaipui
Kaatui hiljan kuolemahan
Vieden vanhemman muassa.
Syletysten sammui siihen
Tuomas Haane haavoistansa,
Isä vanhapa — ilosta.