"Niinkö sinä tahdot, Erna, tehdä, niinkö? Jumalat olkoot ylistetyt, vielä löytyy kuitenkin näiden pienten, paloiteltujen ihmisten joukossa kokonaisia, suuria luonteita ja sellaisen olen minä tavannut!"
Minä pyysin häntä hellästi olemaan puhumatta enempää ja vaikenin itsekin, jottei hänen tarvitsisi vastata. Vaiti ja liikkumatonna vietimme me siinä, silmä vasten silmää, käsi kädessä, minuutteja, jotka yhtä hyvin olisivat voineet olla iäisyyksiä, sillä aika tuntui minusta seisahtuneen. Ja minuun teki harvinaisen kummallisen vaikutuksen, kun Jegor hyvästellessään sanoi:
"Nyt olen taas, aivan erilailla kuin kukaan toinen, katsonut syvälle sinun pohjattomiin silmiisi; muuta en tarvitse unhoittaakseni kaikki: kevään, elämän, kuoleman … itseni."
Kuin unessa palasin kotiin Voldemar-sedän vierellä; koko ulkonainen elämä tuntui minusta epätodelliselta, varjomaiselta, ainoastaan sisäisellä mailmallani oli sisältöä ja todellisuutta. Turhaan koetin käsittää, että kuolon enkeli seisoi Jegor Morosoffin vierellä ja ennen pitkää sulkisi ne silmät, jotka vielä aivan äskettäin loistivat vastaani hellinä, sekä tekisi lämpöiset, elinvoimaiset kädet, mitkä niin lujaan sulkivat minun käteni, kylmiksi ja kankeiksi.
Tohtori Lehdén kävi meillä vielä myöhemmin ilmoittamassa minulle, ettei hänen sairaalleen ollut tullut mitään haittaa käynnistäni vaan päinvastoin hyötyä. Mutta hän ei silti salannut minulta että Jegorin vähäisten voimien ja lähellä olevan verensyöksy-vaaran takia näytti tuskin todennäköiseltä hänen henkensä pelastus.
Oli onni, että Liina-täti oli nyt kotona ja haikeilla, taivaallisilla tunteenpurkauksillaan sai minut molemmin jaloin seisomaan maan päällä. Ei mikään kiusaa minua enemmän ja kykene voimakkaimmin vetämään vastahankaa tekemään, kuin hän asettaessaan päänsä vasemmalle sivulle kallelleen ja antaessaan kyynelten nokkua ja alkaessaan sidesanojen paljoudella — ei kukaan ihminen kasaa sellaista kuulumatonta kasaa "sillä, mutta, kuin, kuitenkin" toinen toisensa selkään — laulaa litanioitaan. Minä kestin urhoollisesti puolisen tuntia hänen luonaan, mutta sitten karkasin ja koputin hiljaa Voldemar-sedän ovelle. Setä tuli minua vastaan, tarttui hellästi käteeni ja veti minut luokseen sohvalle.
"Rakas poloiseni", sanoi hän, "kuinka sinä oletkaan saanut kärsiä tänään ja vieläkin kärsit."
"Niin", vastasin minä, "mutta minä pelkään, ettei se vieläkään ole lopussa ja että vielä sinäkin, josta enimmän pidän, asetat minut kovaan koetukseen."
Hän nousi äkkiä ylös ja katsoi minua tutkien viisailla harmailla silmillään.
"Mitä tarkoitat, Erna?"