"Siitä aivan yksinkertaisesta syystä, että hän on viettänyt talven Parisissa ja palannut tänne ensimäisen pääskysen mukana", vastasi vaaleaverinen jumaloitsijani merkillisen lyhyesti ja kuivasti.
"Mutta tunnustakaa kuitenkin herra tohtori", sanoin hymyillen, "että te olette ylettänyt musiikkivastenmielisyytenne myöskin sen kannattajiin, silli te näytätte niin synkältä kuin joku tavallinen taiteenharrastaja olisi meitä piinannut, eikä joku niistä Jumalan armosta valituista olisi esittänyt meille Beethovenin jättiläisluoman. Laskekaa minut, näen tuolla talonemännän, ja minun täytyy häneltä saada kuulla lähemmin vieraasta."
Hetkellinen punastus ajautui äkkiä yli nuoren lääkärin valkoisen otsan, mutta hän tuli pian entiselleen ja sanoi:
"Se on tarpeetonta, armollinen neitini, te ette voi minua varmempaa tietojen antajaa löytää; kukaan muu ei voi taiteilijasta antaa tarkempia tietoja kuin minä, koska hän on korkean esimieheni lääkärikäsittelyn alaisena, ja minä olen usein tämän käskystä käynyt hänen luonaan. Hän on venäläinen syntyjään, vaikkakaan hänen kasvojensa muodosta, tai mielenlaadustaan ei voisi löytää jälkeäkään 'synkkämielisestä slavilaisesta', ja hän on myöskin hyvin lahjakas säveltäjä, kuten asianymmärtävät vakuuttavat, kavaljeeri kiireestä kantapäähän, mutta sen hän myös tietää itsekin sangen hyvin ja käyttäytyy samanikäisiä herroja kohtaan tavallisesti vastenmielisesti, etten sanoisi ylpeästi. Me olemme kuitenkin sopineet merkillisen hyvin yhteen. Minun persoonalliseen mieltymykseeni liittyy myöskin myötätunto, jonka tämän omituisen ihmisen surullinen kohtalo täytyy herättää."
Minä seurasin jännityksellä tohtorin sanoja ja minun selkiselällään olevat silmäni tekivät kai sen kysymyksen, jota sanattomat huuleni kieltäytyivät esittämästä, sillä hän lisäsi kuin selitykseksi:
"Herra Jegor Aleksandrovitsch Morosoffia vaivaa sekä isänsä että äitinsä puolelta periytyvä keuhkotauti. Molemmat keuhkot ovat heikontuneet ja oikea jo osittain pilalla. Häntä on lopullisesti neuvottu menemään johonkin sellaiseen kylpypaikkaan kuin Gördersdorf tai Falkenstein, koska häneen nykyisellä elintavallansa molemmin päin sytytetty kynttilä on pian lopussa. Hänen voimansa eivät riitä liian rasittavaan työhön ja elämän nautinnoihin."
Minä pidän paljon tohtori Lehdénistä, hänhän on ihailijoistani ainoa, jolla aina on makua ja aina kiinnittää mieltäni terveellä, suorasukaisella käytöksellään, mutta tällä hetkellä, kun hän ammattimiehen kylmyydellä lausui kuolemantuomion hyvin lahjakkaalle taiteilijalle, tuntui hän minusta raa'alta ja hänen jokainen sanansa koski minuun kuin puukon isku. Minä olin sen takia kaksinkertaisesti iloinen kun talon isäntä lähestyi minua nuoren venäläisen kanssa ja esitteli minut hänelle. Hän tervehti minua kuin hän olisi minulle täydellisesti vieras ja kun me hetken kuluttua keskustelimme kahden kesken ei hän silloinkaan maininnut mitään kohtauksestamme "Vainajain saaren" edessä. Me keskustelimme g-dur konsertista, johon hän, kuten hän hymyillen selitti, oli persoonallisessa suhteessa pitäen erityisesti tavattoman ansiokkaana, että välijakson säestys tapahtui ainoastaan jouhikvartetilla. Sitten hän sanoi aivan äkkiä:
"Minä olen kuullut, että te, armollinen neiti, laulatte ja että toivotaan teidän tänään onnellistuttavan seuraa muutamilla lauluilla."
"Oi, ei, ei", vastasin minä kiivaasti, "niin monelle ihmiselle en voi laulaa."
Myötätuntoinen katse hänen syvistä, tummista silmistään kohtasi minua.