Sillä välin oli herra Markus jo hetki sitten saavuttanut heidät ja seisoi nyt aivan keskustelevain vieressä, näiden sitä huomaamatta. Vaivalla tukahutti hän naurunsa. Tuo hauska rouva oli, kun hän matkien toisti sanat "me kiitämme", samalla tehnyt niin ivallisen kumarruksen ja melkein vaipunut aivan maahan asti. Hän piti vielä tytön esiliinasta kiini ja kohtauksen katsojasta näytti, että hänen tulee vapauttaa vangittu lintu.
"Kenpä niin kiivastuu, pikku naiseni!" keskeytti hän saarnan.
Tästä äkkinäisestä keskeyttämisestä vetäytyi rouva tosin vähän takaperin, tajuutansa sentään kadottamatta. Paksun kaulansa avulla käänsi hän vitkaan ja vähän vaivalloisesti päätänsä ja sinisillä silmillään kapeasti leikattuin silmälautain alta tarkasteli hän vierasta kiireestä kantapäähän asti.
"Mitä teillä on minun kanssani tekemistä?" sanoi hän kylmästi. "Minä olen kunniallinen rouva ja viipynee kai kauvan, ennenkuin olen 'pikku naiseni' jokaiselle joka tulee hiipien kuin rotta kyyhkyslakasta".
Hän tukahutti hymyilyn ja lausui todellakin liikuttavalla tyyneydellä: "Tehkää vaan vasta-väitteitä niin paljon kuin haluatte — se ei sentään mitään auta. 'Pikku naiseni' täytyy vielä tunnin kuluessa tarjota minulle kupin kahvia ja tänään illaksi kermata minulle hyvän omeletin; 'pikku naiseni' täytyy pitää huolta hyvästä yösiasta minulle ja olla hiljaa kuin hiiri, jos Hirschwinkelissä käyttäyn, ikäänkuin olisin kotonani siellä…"
"Ah, herranen aika — tuota veitikkaa! Te olette herra Markus!" sanoi hän nauraen hieman hämmästyneenä; kuitenkaan ei 'uuden herran' äkkinäinen tulo siitä huolimatta saattanut häntä tavallisesta tyyneydestänsä. "Miksi ette sitä heti sanonut?… Tuletteko nyt vihdoinkin vanhasta markilaisesta santalaatikostanne tänne katsomaan tätä siunattua pientä maanpalaa, jonka hyvä Jumala ikäänkuin on heittänyt teidän syliinne? No ja mitä sanotte tästä? Oletteko nähnyt sellaista metsää, sellaisia niittuja, sellaisia vuoria milloinkaan ennen eläissänne? Olipa aika, että tulitte, herra Markus, olipa todellakin aika! Päittemme päällä vikisevät hiiret suurissa joukoissa ja minä tahdon nähdä tuon koipilven, joka lentää edesmenneen ylimetsänhoitajan rouvan villasukista ja alusröijyistä kun pesä vihdoinkin avataan".
Sill'aikaa oli vapauteensa jätetty tyttö poistunut kiirein askelin. Herra Markus katsahti hänen jälkeensä rouva Griebelin pään yli. Aivan selkeässä auringon valossa oli tie, jossa hän nyt kulki. Oikealla pallisti tietä niityn viheriäisyys, vastaisella puolella oli tiheä metsä suuresti harventunut. Kuten puistokäytävässä olivat pyökit tässä järjestyksessä ja heittivät siellä täällä varjonsa tien yli, joka äkkinäisesti mutkistuen kääntyi vasemmalle.
"Onko Hirschwinkel tuolla puolen?" kysyi herra Markus osoittaen yksinäistä puuryhmää, jonka taka tyttö samassa katosi.
Tien mutkassa oli tytön vartalo vielä kerran perää vastaan näkynyt terävässä muodossa, kummallisena ja vieraana; paljon enemmän ruskean Fellahin tyttären Niilin rannoilta näköisenä, kuin rotevakasvuisen lapsen Thüringin metsistä.
"Ah, herranen aika, miten lystisti te kysytte!" nauroi rouva Griebel. "Te olette jo keskellä Hirschwinkeliä ja olette jo runsaan puolen tuntia kulkenut omalla maallanne ja tilallanne. Ja tuolla puiden välissä voitte jo nähdä tilan renkituvan. — Te puhuitte äsken kahvista, herra Markus? No, saattepa Griebelin eukolta sellaista kahvia, jolle ette vertoja löydä. Käykää nyt vaan kauniisti eteenpäin tätä muhkeaa, tasaista tietä — suoraan eteenpäin vaan, niin teidän on aivan mahdoton mennä harhaan. Minä sill'aikaa riennän oikopolkua takapihan läpi keittiöön, nähdäkseni onko tytöllä kiehuvaa vettä käsillä".