"Niin, te olettekin märkä kuin pesty kissanpoika", lausui hän minulle, neiti Fliednerin noutaessa minulle kuivia vaatteita. "Kummallista, että setä sen huomasi tämmöisenäkin hetkenä, jolloin hänen kaupustelijasielunsa kadottaa tuhansia!"
"Siitähän juuri voitte huomata, ett'ei hänellä ole kaupustelijasielua", vastusteli neiti Fliedner. Hänen lempeät kasvonsa olivat kalpeat peljästyksestä ja nyt näkyi katkera juovakin hänen suupielissänsä. "Minä olen usein pyytänyt teitä, Charlotte, vapauttamaan korviani tuommoisista kovista jo ansaitsemattomista lauseista; minä en todellakaan voi niitä kärsiä."
"Vai niin! Mutta olettehan ääneti ja teistä on ihan luonnollista, että setä teidän kuultenne pitää minulle nuhdesaarnoja ja kauheassa tyvenyydessään käyttää itseään epäkohteliaasti minua vastaan!" huudahti Charlotte kiivaasti. "Jos hän edes olisi kunnioitettava harmaapäinen vanhus, niin kärsisin sen helpommin; mutta ylpeyteni kohoaa tuota miestä vastaan, jolla veljeni ja minun suhteeni on vähemmin etua vanhemmuudesta kuin mahtavammuudesta. Hän menettelee julmasti kanssamme!"
"Se ei ole totta", vastasi neiti Fliedner vakaasti. "Hän vastustaa ainoastaan senkaltaisia haluja, joita hän ei kärsi. Jos käyttäydytte omavaltaisesti ja kiittämättömästi, niin täytyy teidän nöyrästi ottaa vastaan nuhteita. Tänään on taasen jotakin tapahtunut, jonka olisitte voineet estää. Herra Claudiuksen ollessa ruhtinattaren kanssa kasvihuoneissa, oli nikkarimme ottamassa mittaa kaikista teidän huoneen ikkunoista; hän sanoi teidän tilanneen luukkuja."
"Niinpä niin! Minä olen kauan kyllä sallinut päivän paahtaa arkaa ihoani", keskeytti häntä Charlotte uhkamielisesti. "Päivän puolisissa huoneissa täytyy olla luukut."
"Aivan oikein; mutta olisi ollut kohtuullista, jos ensin olisitte puhuneet siitä herra Claudiukselle. Tämä on hänen talonsa ja te menetätte hänen rahaansa."
"Taivaan Jumala, kerranhan toki päivä koittanee, jolloin ei minun enää tarvitse kuulla näiden kahleiden kalisevan!" huudahti Charlotte innoissansa.
"Kentiesi te kerran vielä sitä tahtoisitte", vastasi neiti Fliedner sangen tyvenesti.
"Luuletteko niin, hyvä rakas neiti?" Nuoren naisen pilkallinen ääni kuului oikein kauhealta minun korvissani. "Se oli mieltä masentava ennustus! Kuitenkin olen kylliksi rohkea toivomaan, ei, varmaan odottamaan, että sallimus on minulle suosiollisempi ja määrää minulle paremman kohtalon."
Hän meni oven luo.