"Anna, minä olen ollut kova — unhota se", lausui hän epäselvällä äänellä.
Rouva Helldorfilla ei ollut sanaakaan vastaukseksi, hän vaan kätki kasvonsa syvemmin isänsä syliin, josta hän niin kauan aikaa oli ollut karkoitettu. Vävyllensä ojensi vanhus sanaakaan lausumatta oikean kätensä, Helldorf tarttui siihen voimakkaasti ja pusersi sitä kyynelsilmin.
"Minäkin tarjoon sinulle käteni, vaari", sanoi Gretchen, nousten varpaisillensa ulettuaksensa vanhukseen.
Vieno lapsen ääni saattoi nuoren rouvan viimein katsahtamaan ylös; hän juoksi pikku pojan luo, nosti hänet lattialta ja näytti hänet isällensä. "Suutele häntä, isä kulta!" lausui hän puoleksi itkien, puoleksi nauraen. "Gretchenin tunnet jo entiseltään, vaan et pienokaistani. Katso vaan, hän on perinyt äitivainajani suuret siniset silmät — oi, isäni!" Hän kavahti uudestaan isällensä kaulaan.
Minä ennätin ovelle, hiivin kuulumatta ulos. Vaikka olinkin kotiutunut Helldorfin perheesen, huomasin kuitenkin nyt, kun tuo suuri aukko isän ja tyttären välillä täyttyi, ett'en kuulunut siihen pieneen seuraan: ei minkään vieraan silmäyksen pitänyt sinä pyhänä hetkenä kohdata katuvaista isää. Mutta minun sielussani vallitsi autuaallisuus ja kirkkaus — kirkkaus, jommoinen niin kummallisesti valasi yläkerran onnellisia ihmisiä minun ulos hiipiessäni, sillä samassa pilkisti ohut vaalea auringonsäde pilvisestä taivaasta, jakaen loistoaan seinien vanhoille perheenkuville, ikäänkuin kehoittaen heitä ottamaan osaa autuaalliseen sovintoon.
Tätini makasi sohvalla minun huoneesen astuessani. Hurjasti haukkuen hyökkäsi pieni Blanche raivio vastaani, tavoittaen minua hampaillansa. Minä löin häntä vähän päähän, jonka perästä hän muristen pakeni emäntänsä syliin.
"Ei, ei, Leonore, sinä et saa lyödä pikku lemmittyäni!" huudahti täti puoleksi rukoillen, puoleksi suuttuen. "Katsos, nyt on Blanche vihastunut sinuun ja saat nähdä paljon vaivaa jälleen päästäksesi hänen suosioonsa."
Minä arvelin itsekseni tuskin huolivani nähdä sitä vaivaa.
"Katsos, eikö hän ole viehättävän kaunis eläin?" Hän silitti lempeästi silkin hienot karvat todellakin ihmeen kauniin elukan älykkäiltä silmiltä, "Ja ajattelepas, minä sain sen oikeasta polkuhinnasta. Myöjä oli varmaankin rahan puutteessa; neljä taaleria minä vaan siitä maksoin; enkö saanut sitä melkein ilmaiseksi?"
Syvässä hämmästyksessäni en saanut sanaakaan huulieni yli. Nykyään olin rehellisesti tasannut rahani Kristinan ja itseni välillä, ja hän sai kahdeksan taaleria.