Muutamalla askeleella seisoi hän vieressäni — hymy leikki hänen suunsa sopissa.
"Kummallinen tyttö, kuinka äärettömästi olettekaan erehtynyt! Luuletteko todellakin oikean sedän niin intomielisesti ja tuskastuneena rientävän paenneen pikkuisen veljentyttären luokse?"
Hän tarttui lempeästi molempiin käsiini ja vei minut alas kukkulalta. "Näin, tässä olemme myrskyn suojassa. Minä en ole setänne, vaan minä olen käynyt isänne luona pyytämässä häneltä toista oikeutta teihin; hän on iloisesti antanut minulle luvan tuoda teidät kotiin — mutta ei Karolinenlustiin. Leonore! jos tahdotte seurata minua, niin on meillä molemmilla ainoastaan yksi tie. Leonore, teitä ja minua erottaa enää ainoastaan teidän oma tahtonne — eikö teillä vielä ole muutakin nimeä minulle?"
"Erkki!" riemuitsin kiertäen käsivarteni hänen kaulansa ympäri.
"Paha lapsi", sanoi hän lujasti minua syleillen. "Minkä tuskan sä minulle tuotit! En milloinkaan unhota hetkeä, jolloin neiti Fliedner palasi Karolinenlustista ja kertoi sinun olevan poissa, lähteneen yöjunassa — minun arka arolintuseni yksin ulkona yöllä vieraitten joukossa. Minä surin katkerasti, ett'et edes tietänyt, mitä tuskaa minulle pakenemisellasi tuotit! Leonore, kuinka oli sinun mahdollista luulla minun sulkevan hellästi rakastetun tytön sydämelleni, heti hyljätäkseni hänet hirveästi maalatun synnin tähden?"
Minä irtauduin hänen sylistänsä.
"Katsele minua vähän!" huudahdin puoleksi itkien, puoleksi nauraen antaen hänen tarkastella itseäni. "Kristina tädin rinnalla olen kuitenkin pieni, mitätön olento, joksi Charlotte minua aina sanoo. Minä näin tätini teidän jalkojenne juuressa; hän rukoili anteeksi — ah, ja kuinka hellästi! Tiesinpä vielä teidän rakastaneen häntä niin sanomattomasti —"
Tumma puna lensi hänen kasvoillensa — minä en ole koskaan nähnyt häntä niin punaisena.
"Neiti Fliedner on kertonut, minä tiedän sen", vastasi hän. "Hän väittääkin nyt itseänsä syypääksi sinun pakenemiseesi, kummallisesti kyllä lausuessaan pelkäävänsä taasen joutuvani entisen lumouksen alaiseksi. Pikku lemmittyni, minä en anna sinun katsahtaa sitä aikaa, jota seurasi monivuotinen katumus — sinun pitää säilyttämän viattomuutesi, se on minun ylpeyteni ja virkistykseni. Minä erehdyin kovasti enimmiten itsestäni, minä pidin kurjan intohimon petollisen loiston sinä kirkkaana valona, joka ensin sinut kohdatessani rupesi valasemaan elämääni. Aina tähän hetkeen asti olen saanut kärsiä nuoruuteni rikoksista; mutta nyt olen myöskin tehnyt kylliksi sovittaakseni kaikki — nyt vaadin minäkin onneni osan!"
Hän suuteli minua — sitte verhosi hän suojelevaisesti manttelinsa ympärilleni. "Paljon on muuttunut saapuessamme kotiin, lapseni", lausui hän tuokion perästä puoli ääneen. "Schäferin vierashuone on tyhjä jälleen — muuttolintu on lentänyt takaisin etelään —"