Kyyneleet nousivat silmiini. Vaikka minä todenmukaisesti olin kertonut asian ja syyttänyt itseäni tapauksesta, sai Heintz kaikki nuhteet, Hän otti ne nöyrästi vastaan sanaakaan lausumatta puolustukseksensa. Minä syleilin häntä ja painoin kasvoni hänen vanhan nuttunsa hihaa vastaan.
"Niin, lohduta häntä vaan, sinun Heintziäsi! Te riiputte nyt aina yhdessä kuin kieru-ruoho!" lausui hän, mutta kaikki ankaruus oli jo kadonnut hänen silmistänsä.
Hän otti lampun pöydältä ja meni luuvaan etsimään rytistynyttä paperia, vaan kuinka tarkasti hän hakikaan, ei hän sitä kuitenkaan löytänyt.
Tähän saakka olin ainoastaan kovin harvoin kuullut mitään ääntä mummon huoneesta, kentiesi sentähden, ett'en laskenut sitä huomiooni. Lisäksi kartin aina vaistomaisesti sen läheisyyttä. Nyt kuului hänen äänensä, peitteellä varustetun ikkunan lävitse, intohimoisesti liikutettuna, ähkämisten ja syvien huokausten keskeyttämänä, käreästi mumisevan jotakin.
"Hän rukoilee," kuiskasi Heintz? minulle.
Mutta hän ei rukoillut, ollen polvillaan. Hän kävi niin voimakkain askelin edestakaisin tuolla sisällä, että ikkunan peite hiljaa heilui ja maa tärisi meidän jalkojemme alla.
"Tuo tänne lamppu!" huudahti hän äkkiä tuskallisesti.
"Lamppu!" toisti Ilse. "Veinhän minä lampun sinne." Hän juoksi kapeaan käytävään, joka, ollen asuinhuoneitten itäpuolella, vei puutarhaan, missä mummon kammarin ovi oli.
Hetken perästä palasi hän takaisin, silminnähtävästi levollisempana. Melkein kohta sen jälkeen kilisi pumpunvarsi ja me kuulimme veden kohisten putoavan kaivon kaukaloon.
"Maa musteni taas hänen silmissänsä," vastasi Ilse lyhyesti minun huolestuneihin kysymyksiini.