"Ne ovat hyvin viisaita asioita," vastasi Heintz hämmästyneenä … "sen olet oppinut vanhalta rouvalta."
"Sitä en ole oppinut samalla tavalla kuin oppii raamatunlauseita koulussa. Sen on omatuntoni ja —" hän osoitti otsaansa — "selvä ihmisjärki minulle opettanut… Alussa puhuin tosiaan paljon emäntä raukkani kanssa ja toinen sana synnytti toisen. Usein lohdutin häntä, kun 'mustatakit' saattoivat onnettomuutta aikaan… Juutalaiset ovat ennen ristiinnaulinneet Vapahtajamme, — mutta semmoiset kuin kirkkoherra tuolla" — hän osoitti vielä kerran metsän takana olevaa kylää — "ristiinnaulitsevat hänet vieläkin joka päivä. Ei tuli, miekka eikä kirous kehoita ihmisiä pyrkimään Kristuksen valtakuntaan, emmekä me saa moittia heitä, ell'eivät he sentähden tahdo sinne! Se on minun mielipiteeni asiasta ja nyt lausun sinulle: Hyi, häpeä sydämessäsi, sinä kiittämätön olento! Etkö monta pitkää vuotta ole saanut leipääsi Dierkhofista — ja minä luulen juutalaisleivän maistuneen sinulle hyvin — ja nyt jätät vanhan rouvan yksinään kuolinhetkellänsä. Mene kotiisi ja lue laupiaasta samarialaisesta!"
Hän kääntyi ja meni sisälle.
Ilse oli oikeassa! Jok'ainoasta hänen sanastansa tuntui sydämeni keveämmältä, juuri kuin itse olisin lausunut ne antaakseni vihalleni valtaa. Minä olin kovin liikutettu ja kuitenkin oli minun sääli Heintziä, neuvotonta raukkaa, kun hän vallan sortuneena jäi siihen seisomaan kynnykselle rohkenematta astua sisälle… Kuinka se oli mahdollista? Heintz, joka oli hellätuntoinen kuin lapsi, joka ei voinut nähdä pikku elävänkään kärsimistä, hän ilmasi meille äkkiä pahan kohdan mielessänsä, selittämättömän kovuuden ja sydämettömyyden ja luuli vielä lisäksi olevansa siihen vallan oikeutettu — kristittynä ihmisenä. "Heintz, tuo oli kovin pahasti tehty!" toruin minä häntä ankarasti.
"Ah, prinsessani, ketä on uskominen?" huokasi hän kyynelsilmin. "Se on kuolemansynti hyvää Jumalaa vastaan, jos ei tottele kirkkoherraa, ja nyt sanoo Ilse minua sentähden huonoksi ja pahaksi ihmiseksi, että noudatan hänen käskyänsä."
"Ilse on oikeassa, se olisi sinun todellakin pitänyt tietämän," lausuin minä.
Ei onnistunut minulle enää oikein pysyä yhtä ankarana kuin alussa. Vaikka olinkin tottumaton miettimään, käsitin aivan hyvin, ett'ei kovuus ensinkään ollut juurtunut hänen sieluunsa, vaan oli järestöllisesti sinne istutettu. Inhoittavaa!
Ajattelematta katselin taivasta. Runsas valo ei enää pelättänyt minua. Se oli lempeä lohdutus sortuneelle sydämelleni ja minä ymmärsin ylösnousemisen ihmeellisen evankeliumin silloin katseltuani kuolemaa synkkiin silmiin.
Minä tartuin molemmin käsin Heintzin oikeaan käteen.
"Tänne pihalle et voi jäädä seisomaan," lausuin. "Tule vaan sisälle minun kanssani. Ilse kyllä pian leppyy jälleen. Ja minun rakas mummokultani, — hän antoi jo kohta sinulle anteeksi — hän on nyt taivaassa."