"Me aiomme tohtori von Sassenin luo — saammeko käydä tätä tietä?" kysyi hän kohteliaasti.
Me emme saaneet vastausta, mutta herra viittasi luultavasti myöntäväisesti kädellään, sillä Ilse avasi enempää viipymättä portin ja kantajat astuivat edelleen… Siinäkin täytyi hänen, samaten kuin edellisenä aamuna Dierkhofissa, vetää minut mukaansa, sillä minä seisoin kuin kivettyneenä paikallani… Minun, aron ruskeanharmaasen väriin ja yksimuotoisiin punakukkiin tottuneet silmäni levisivät, ensin ihan hämmästyneinä, leveää kenttää peittävän kukkajärven yli. Minusta oli mahdotonta käsittää, ett'eivät ne kaikenväriset leveät virrat olleet muuta kuin monenmuotoisia kukkia…
Siinä vasta tulin selville siitä, kuinka inhimillinen kuvitusvoima oli voinut keksiä satujen ihmeitä — yksinäisen, tuntemattoman, loihditun saaren kaltaisena uiskenteli ihmeen kaunis kukkakenttä keskellä uutta maailmaa, joka ennen oli minusta ollut niin ruma, harmaa ja pölyinen.
Minun jalkojeni juurella levisi sinertävä päivänkukkapenger; raskas vaniljan tuoksu täytti ilman ja saattoi minut jonkinlaiseen huumehdukseen… Unhotetut olivat pölyiset kadut ja väsyttävä matka; unhotettu kauhea vahtiparaati, pilkkaavat katupojat ja pihakammarin-pelkoni! Minun hattuni ei enää ollut kuin naulattuna päässäni — minä heitin sen korkealle ilmaan.
"Ah, Ilse, minä tahtoisin mielelläni heittäytyä keskelle kukkia, että ne peittäisivät minut!" riemuitsin minä.
"Niin, sen sinä kyllä voisit," vastasi hän tuimasti ja katsoi sopivaksi pitää minua kiini hameesta.
Suuressa puutarhassa oli sangen hiljaista, sillä paitsi mehiläisten lakkaamatonta suhinaa ei sieltä kuulunut mitään ääntä. Pikku linnut olivat vaieten vetäytyneet pensaitten viileään siimekseen ja ihmiset lepäsivät päivällisen jälkeen. Ainoastaan vanha mies, puvustaan päättäen puutarhuri, tuli meitä vastaan kasvihuoneesta ja osoitti kantajille lyhimmän tien Karolinenlustiin. Ilse kiitti häntä neuvosta.
Me saavuimme pienelle joelle, jonka yli vei soma rautasilta. Siinä oli tavattomien kukkakenttien raja; toisella rannalla kasvoi tiheä pensasto ja aukkoja välistä kohtasivat kauniit ruohokentät ja vaaleita hietakäytäviä varjoovat tuuheat puut katsojain silmiä.
Minä säpsähdin ja pakenin pelästyneenä äkkiä Ilsen taakse, sillä mentyämme sillan ylitse kuului nauru, jonka neljä viikkoa sitten kuulin hautakummun tykönä ja jota, minä tiesin sen, en ollut niin lainkaan unhottava… Kuitenkin pakenin minä, sillä siellähän pilkalliset silmätkin olivat, joita minä niin hirveästi pelkäsin. Ilsen leveä, jäntevä vartalo peitti minun pienen olentoni täydellisesti ja niin menimme eteenpäin varjoisten kujien ja vilpoisten lehtimajojen lävitse — kovaäänisiä huutoja; naurua ja juttelevia naisääniä kuului yhä selvemmin ja äkkiä näimme kirjavia vanteita liitelevän aukean, ympyräisen hietakentän yli, jolle juuri olimme saapuneet.
Yksi vanteista oli eksynyt ja putosi lehtimajaan. Nuori, solakka neiti ja hoikka mies valkeissa kesäpuvuissa etsivät sitä nostetuin käsivarsin ja kepit pystyssä; he tunkeusivat kauas pensaitten väliin, mihin se oli kadonnut. Hoikka mies oli herra Claudius, ja tyttö, joka oli juossut hänen kanssansa, pienet keveät jalat sievissä kengissä, vaaleat hiukset vapaasti liehuen, oli minusta hopeanheleöine nauruineen oikein inhottava, vaikk'en voinut nähdä hänen kasvojansa… Minä olin kummallisella tuulella; olin suuttunut, vaan tietämättäni mistä syystä, ja hengitin kuitenkin vapaammin ja iloisesti, että pääsin heidän ohitsensa nuoren herran näkemättä.