Herra heitti käydessään vannettansa ja otti sen aina sievästi liikkuen keppiinsä, vaikka nuori nainen hänen vieressänsä kuinka olisi koettanut saada sitä valkoisiin käsiinsä… Silloin sattui hän katsahtamaan minuun: hän säpsähti ja rypisti tutkistelevaisesti suuria ruskeita silmiänsä. Vihdoin tuli hän äkkiä minun luokseni.
"Mitä hullua — onhan tuo aron prinsessa!" huudahti hän kummastuneena.
"Kuka?" kysyi pitkä suurisilmäinen nuori neiti.
"Niin, etkö muista, Charlotte — aron prinsessa! Kerroinhan minä sinulle pienestä, avojalkaisesta olennosta, joka sisiliskon kaltaisesti juoksi aron yli — todellakin, prinsessan-kruunuinen sisilisko!" Hän nauroi ääneen. "Mutta mitä hullua on helmen myyjä tullut tänne?"
Tunnottomuus, millä nuori herra arvosteli minua ihan silmieni edessä, ja hänen sanomaton kummastuksensa, kun näki minut puutarhassansa, masensi minun viimeisen rohkeuteni; mutta "helmenmyyjä" sana saattoi myöskin vereni kuohumaan.
"Se ei ole totta!" tiuskasin minä. "Minä en ole myynyt teille helmiäni — te tiedätte aivan hyvin, että heitin taalerinne hiekkaan!"
Charlotte nauroi ja astui säihkyvin silmin nopeasti minun luokseni.
"Ah, kuinka viehättävä — hän on ylpeä — tuo pienokainen!" huudahti hän.
Hän kumartui ja silitti hiuksiani valkoisella kädellään, melkein samalla tavoin kuin hyväillään sievää, pientä koiraa.
"Mitä sanot kummallisesta uutisesta, Dagobert?" sanoi hän nuorelle herralle. "Muumialla on perhettä — tuo sievä olento on tohtori von Sassenin tytär —"