"Kärsivällisyyttä! Ensin täytyy meidän päättää raha-asia. — No, kuinka käy?" sanoi hän, kääntyen minun puoleeni ja asettautuen entiselle paikallensa.
Kynä oli vielä kuitin päällä. Minä kätkin yhä vaan kasvoni käsiini, sillä minä tunsin olevani tulipunainen.
"Minä en voi", kuiskasin hänelle.
"Mene ulos, Dagobert, ett'ei mitään häiriötä tapahdu pihalla", käski hän. "Minä tulen heti paikalla perässä."
Nuori herra läksi huoneesta.
"Niin, kirjoittakaa nyt", sanoi herra Claudius rauhoittaen ja katsoi sinisilmillään vakavasti, mutta ystävällisesti minun punaisiin poskiini.
Minä lopetin viimeiset kirjaimet ja annoin hänelle paperin. Samassa tartuin hänen käteensä — ensi kerran elämässäni vieraan ihmisen käteen. "Minä kiitän teitä sydämestäni!" sanoin hänelle liikutettuna.
"Mistä sitte?" kysyi hän hyväntahtoisesti, välttäen sekä kiitostani että kättäni. "Me olemme vaan joutuneet asia yhteyteen, eikä siitä tarvitse kiittää."
Minä astuin alas ja kiersin käsivarteni Ilsen kaulan ympäri — hänen synkkä katsantonsa huolestutti minua äärettömästi. "Ilse, älä ole suuttunut", rukoilin häntä. "Sen täytyi tapahtua. Katso, nyt voin taasen nukkua rauhallisesti."
"Niin, niin, Ilse on nyt lykätty syrjälle, eikä hänellä enää ole mitään sanomista", sanoi hän lykkäämättä minua luotansa. "Vai niin, sen täytyi tapahtua. Aivan kernaasti minun puolestani — mutta minä en vastaa seurauksista… Arolla et taitanut vieraan kuullen lukea kolmeen, vaan nyt, kun on kysymys oikkujesi täyttämisestä ja kun huomaat toisten olevan sinun puolellasi, taidat lörpötellä ja laverrella kuin harakka, ja poskesi ovat kuumat kuin paistetut omenat… Siunaukseksi ei tämä tapaus ole — muista se; vaan minun luokseni et silloin saa tulla valittamaan."