Pienessä talossa St. Honoré-kadun varrella asui neiti Magdalena
Scuderi, joka oli tunnettu sievistä runoistaan ja nautti kuningas
Ludvig XIV:n ja markiisitar Maintenonin suurta suosiota.
Myöhään keskiyön aikaan — tämä tapahtui syksyllä 1680 — kolkutettiin hänen talonsa ovelle niin kovasti ja kiivaasti, että koko eteinen kaikui. Baptiste, joka neidin pienessä taloudessa edusti sekä keittäjää, palvelijaa että ovenvartijaa, oli herrasväkensä luvalla matkustanut maalle sisarensa häihin. Talon vartiaksi oli jäänyt ainoastaan kamarineiti Martinière. Kun tämä nyt vielä valveilla ollen kuuli yhä uudistuvia iskuja, johtui hänen mieleensä kohta, että Baptiste oli matkustanut pois ja että hän oli jäänyt neidin kanssa kahden kesken ilman muuta turvaa. Kaikki murtovarkaudet, ryöväykset ja murhat, mitä Parisissa koskaan oli tapahtunut, muistuivat nyt hänen mieleensä ja hän oli pian aivan vakuutettu siitä, että ulkona oven edessä mellasti joukko roskaväkeä, joka tiesi talon yksinäisyyden ja aikoi sisään päästyään panna toimeen jonkun konnan työn herrasväkeä vastaan. Pelosta vavisten jäi hän sen vuoksi huoneeseensa sadatellen Baptistea ja erittäinkin hänen sisarensa häitä.
Sillä välin jyrisivät iskut yhä kiivaammin ovelle ja Martinière oli kuulevinansa huutoja: Avatkaa, Kristuksen tähden, avatkaa toki!
Yhä lisääntyvän kauhun valtaamana otti Martinière vihdoin palavan kynttilän ja riensi eteiseen. Täällä kuuli hän aivan selvästi kolkuttajan äänen: "Kristuksen tähden, avatkaa!"
"Totta tosiaan", ajatteli Martinière, "noin ei ainakaan puhu mikään ryöväri ja kukapa tietää, ehkä joku vainottu etsii suojaa emäntäni luota, joka aina on valmis tekemään hyvää. Mutta olkaamme varovaisia!"
Hän avasi ikkunan ja koettaen muuttaa luonnostaankin matalan äänensä mahdollisimman miesmäiseksi kysyi hän kovalla äänellä, kuka näin myöhään yöllä sillä tavoin mellasti ihmisten ovella ja herätti kaikki unestaan.
Synkkien pilvien lomasta pilkistävän kuun valossa näki hän samassa pitkän, heleänsiniseen vaippaan kääriytyneen olennon, joka oli painanut leveän hatun syvään silmilleen. Martinière huusi nyt niin kovalla äänellä, että alhaalla olevan henkilön täytyi se kuulla:
— Baptiste, Claude, Pierre nouskaa ja tulkaa katsomaan, minkälainen heittiö tahtoo murtaa ovemme!
Mutta silloin kuului ulkoa hiljainen, melkein vaikeroiva ääni: — Oi, Martinière, tunnen teidät kyllä, hyvä rouva, vaikka koetattekin muuttaa ääntänne, minä tiedän kyllä, että Baptiste on mennyt maalle ja että te olette emäntänne kanssa yksin kotona. Avatkaa minulle huoletta, älkää pelätkö mitään. Minun täytyy ehdottomasti saada puhua neitinne kanssa vielä tällä hetkellä.
— Mitä ajattelette, vastasi Martinière, tahdotteko puhua emäntäni kanssa keskellä yötä? Ettekö tiedä, että hän nukkuu jo aikoja sitten, enkä minä mistään hinnasta herätä häntä ensimäisestä suloisesta unesta, jota hänen ikäisensä hyvin tarvitsee!