— Sanokaa minua, — jatkaa Desgrais hieroen otsaansa kuin pahojen ajatusten vaivaamana, — sanokaa minua, armollinen herra, vaikka pähkähulluksi, narrimaiseksi henkiennäkijäksi, mutta asia on, kuten olen Teille kertonut. Tyrmistyneenä seison muurin edessä, kun paikalle saapuu hengästyneinä useita poliiseja ja heidän mukanaan myöskin markiisi de la Fare, joka on tointunut saamastaan iskusta, pitäen paljastettua miekkaa kädessään. Me sytytämme tulisoihdut, kuljemme muurin sivua edes ja takaisin. Ei mitään merkkiä ovesta, ikkunasta tai muusta aukosta. Vain luja kivimuuri, joka erottaa kadusta talon, jonka asukkaita ei vähääkään voida epäillä. Tänään olen tutkinut paikan vielä tarkemmin. Itse piru se ilvehtii kanssamme.
Desgraisin seikkailu tuli yleisesti tunnetuksi Parisissa. Ihmisten päät olivat täynnä kertomuksia Voisinin, Vigoureuxin ja kuuluisan pappi Sagen noituudesta, henkienmanauksesta ja liitoista paholaisen kanssa. Ja kun yleensä oli ihmisluonnon mukaista, että taipumus yliluonnollisuuteen ja ihmeelliseen voittaa kaiken järjen, niin uskottiin pian epäilemättömänä tosiasiana, että paholainen todellakin suojelee rikoksellisia ihmisiä, jotka ovat myyneet hänelle sielunsa. On sanomattakin selvää, että Desgraisin kertomusta kaunisteltiin mitä hullunkurisimmilla lisäyksillä. Kaikissa kadunkulmissa myytiin pian painettua kertomusta, joka oli varustettu sen kamalannäköisen paholaisen kuvalla, joka oli vajonnut maan sisään hämmästyneen Desgraisin silmien edessä. Tämä oli tietysti omiaan yhä enemmän peloittamaan kansaa ja riistämään rohkeuden poliiseiltakin, jotka nyt pelosta vavisten harhailivat öisin kaduilla lyhdyillä varustettuina ja vihkivedellä siunattuina.
Kun poliisiministeri Argenson näki Chambre ardenten ponnistukset turhiksi, ehdotti hän kuninkaalle, että näitä uusia rikoksia varten perustettaisiin tuomioistuin, jolle myönnettäisiin vieläkin laajempi valta vainota ja rangaista rikollisia. Mutta kuningas, joka mielestään oli antanut Chambre ardentelle jo liian suuren vallan ja jota Regnien toimeenpanemat lukemattomat mestaukset olivat kauhistuttaneet, hylkäsi jyrkästi Argensonin uuden ehdotuksen.
Mutta silloin keksittiin uusia keinoja kuninkaan taivuttamiseksi asian puolelle.
Markiisitar de Maintenonin huoneissa, jossa kuningas oleskeli iltapäivisin, vieläpä usein työskenteli ministeriensä kanssa myöhäiseen yöhön, jätettiin kuninkaalle eräs runoelma vainottujen rakastajien puolesta, jotka valittivat vaaranalaista asemaansa. Jos kohteliaisuus vaati heitä viemään rakastetulleen kallisarvoisia lahjoja, täytyi heidän aina panna henkensä alttiiksi, sanottiin runossa. Kunnia ja ilo olisi vuodattaa vertaan rakastettunsa puolesta ritarillisessa taistelussa, mutta toinen oli asian laita murhaajan kavaliin hyökkäyksiin nähden, joita vastaan aseetkin olivat turhat. Kuningas Ludvig, tuo kaiken rakkauden ja kohteliaisuuden loistava pohjantähti, hajoittakoon kirkkaalla valollaan yön pimeyden ja paljastakoon siinä piilivän synkän salaisuuden. Tämä jumalallinen sankari, joka lyö murskaksi kaikki vihollisensa, tarttukoon nytkin voitokkaasti säkenöivään säiläänsä ja taistelkoon kuten Herkules Dernan käärmettä, kuten Theseus Minotaurusta, tuota uhkaavaa petoa vastaan, joka turmelee kaiken lemmenilon ja muuttaa kaikki riemut tuskaksi ja lohduttomaksi murheeksi.
Niin vakava kuin asia olikin, ei runosta kuitenkaan puuttunut henkeviä ja sukkelia käänteitä, varsinkin kun siinä kuvattiin, miten levottomina rakastajain täytyy hiipiä lemmittyjensä luokse, kuinka pelko ja kauhu tukahuttaa jo alkuunsa kaiken rakkauden ja kauniit lemmenseikkailut. Kun lisäksi runon loppuun oli liitetty lennokas ylistyslaulu Ludvig XIV:lle, niin luki kuningas epäilemättä tämän runoelman ilmeisellä mielihyvällä. Luettuaan runon loppuun kääntyi kuningas, siirtämättä silmiään paperista, nopeasti markiisitar Maintenonin puoleen, luki runoelman vielä kerran ääneen ja kysyi sitten viehättävästi hymyillen, mitä hän piti ahdistettujen rakastajain toivomuksista? Vakavan mielenlaatunsa mukaisesti ja hänelle aina ominaisella hurskasmielisyydellä vastasi markiisitar, että salaiset kielletyt retket eivät juuri ole erityisen suojeluksen arvoisia, mutta että julmien rikoksentekijäin hävittämiseksi olisi kyllä ryhdyttävä erityisiin toimenpiteisiin. Tyytymättömänä tähän epämääräiseen vastaukseen taittoi kuningas paperin kokoon ja aikoi palata viereisessä huoneessa työskentelevän valtiosihteerinsä luokse, kun hän samalla katsahtaessaan sivulleen huomasi neiti Scuderin, joka oli istuutunut pieneen nojatuoliin aivan markiisitar Maintenonin lähelle. Kuningas kääntyi nyt hänen puoleensa. Tuo miellyttävä hymy, joka ensin oli leikkinyt hänen huulillaan ja poskillaan, mutta sitten kadonnut, pääsi nyt taas voitolle ja asettuen aivan neiti Scuderin eteen sekä aukaisten jälleen paperin, lausui kuningas lempeästi:
— Markiisitar ei nyt kerta kaikkiaan näytä tietävän mitään meidän rakastuneiden herrojemme lemmenseikkailuista ja puhuu minulle retkistä, jotka ovat kerrassaan kiellettyjä. Mutta te, neiti, mitä te pidätte tästä runollisesta anomuskirjasta?
Neiti Scuderi nousi kunnioittavasti nojatuoliltaan, heikko puna peitti iltaruskon tavoin tuon vanhan arvokkaan naisen kalpeat kasvot, kun hän hitaasti kumartaen ja silmät alas luotuina lausui:
Un amant, qui craint les voleurs, n'est point digne d'amour.
[Rakastaja, joka pelkää rosvoja, ei ansaitse rakkautta.]