Mariaa alkoi aika lailla pelottaa, ja hän oli jo kiirehtimäisillään pois kauhuissaan, kun hän yhtäkkiä näki setä Drosselmeierin, joka istui pöllön paikalla seinäkellolla, ja oli ripustanut keltaiset nutunliepeensä kummallekin puolelle aivan kuin siiviksi. Mutta Maria rohkaisi mielensä ja huudahti itkuun purskahtamaisillaan:
"Setä Drosselmeier, setä Drosselmeier, mitä sinä teet tuolla ylhäällä? Tule alas minun luokseni äläkä pelästytä minua tuolla tavoin, sinä häijy setä Drosselmeier!"
Mutta silloin alkoi kuulua kihinää ja vikinää joka puolelta, ja hetken kuluttua oli aivan kuin tuhannet pienet jalat olisivat sipsutelleet ja juosseet seinän takana, ja tuhansia pieniä jalkoja loisti raoista. Mutta valoja ne eivät olleetkaan, ei, vaan pieniä säkenöiviä silmiä, ja Maria huomasi, että ne olivatkin pieniä hiiriä, jotka kaikkialta kurkistelivat ja tunkeutuivat sisään. Hetken päästä kuului tassutusta ja sipsutusta ympäri salia — yhä suurempia ja tiheämpiä hiiriparvia laukkaili sinne tänne, ja ne asettuivat viimein riviin, aivan samoin kuin Fritzillä oli tapana järjestää sotilaansa, kun niiden oli määrä mennä taisteluun. Tämä oli Marian mielestä kovin hullunkurista, ja kun hänellä ei ollut, kuten useilla muilla lapsilla, synnynnäistä kauhua hiiriä kohtaan, oli kaikki pelko jo haihtumaisillaan, kun yhtäkkiä alkoi kuulua niin korvia vihlovaa vikinää ja vihellystä, että jääkylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä.
Ja mitä hän saikaan nähdä! — Niin, totta tosiaan, kunnioitettu lukijani, vaikka tiedänkin, että sydämesi on oikealla paikallaan, kuten viisaalla ja urhoollisella sotaherra Fritz Stahlbaunilla, niin luulen kuitenkin että olisit juossut tiehesi, jos olisit nähnyt kaiken mitä Maria nyt näki, ja luulenpa suoraan sanoen, että olisit hypännyt sänkyysi ja vetänyt peitteen paljon korkeammalle kuin sinulla muutoin on tapana.
Mutta — Maria-parka ei voinut edes sitäkään tehdä, sillä — kuunnelkaa, lapset! — aivan, aivan hänen edessään pölisi soraa ja kalkkia ja tiilikiviä ikäänkuin maanalaisen voiman sysääminä, ja seitsemän hiirenpäätä ja seitsemän säkenöivää kruunua kohosi lattiasta, hirveästi sihisten ja vikisten. Pian tuli esiin myöskin ruumis, jossa nämä seitsemän päätä olivat, ja suuri seitsemällä diadeemilla koristettu hiiri päästi kolminkertaisen huudon kokoontuneelle sotajoukolleen, joka nyt, yks kaks kolme lähti liikkeelle ja — kop-kop, kop-kop — eteenpäin — suoraan kaappia kohti — suoraan Mariaa kohti, joka yhä seisoi kaapin lasioven vieressä. Marian sydän jyskytti pelosta ja kauhusta niin, että hän luuli sen hypähtävän pois rinnasta ja arveli jo kuolevansa. Mutta nyt tuntui siltä kuin veri olisi seisahtunut suonissa. Hän horjahti tahdottomasti. Silloin kuului kil-kil, kili-kil, ja lasiovi särkyi pieniksi pirstaleiksi, sillä hän oli tyrkännyt sitä kyynärpäällään. Hän tunsi tosin samalla pistävää kipua vasemmassa käsivarressaan, mutta hänen sydämensä tuntui yhtäkkiä kevyemmältä, eikä hän enää kuullut mitään vikinää eikä huutoja, kaikki oli niin hiljaista, niin hiljaista, ja vaikkei hän uskaltanut katsahtaa ympärilleen, luuli hän kuitenkin, että hiiret olivat pelästyneet lasin kilinää ja vetäytyneet takaisin reikiinsä.
Mutta mitä olikaan taaskin tekeillä? — Aivan Marian takaa alkoi kuulua omituisia sanoja kaapin luota ja pienet, vienot äänet kuiskivat:
"Herätkää — herätkää — joukot nää — yö on lähestynyt — herätkää — hei, urhot, taistoon nyt!"
Ja pienet kellot kilahtivat somasti ja miellyttävän sopusointuisesti.
"Voi, sehän on minun kellopelini!" huudahti Maria iloisesti ja hypähti nopeasti sivulle. Silloin hän näki, että kaapista loisti valoa ja miten siellä toimittiin ja työskenneltiin aivan ihmeellisesti. Useat nuket juoksentelivat edestakaisin ja huitoivat pienine käsineen. Yhtäkkiä nousi Pähkinänrusentaja vuoteestaan, heitti peitteen kauaksi ja hypähti molemmille jaloilleen huutaen:
"Knak-knak-knak — tyhmät hiirihoukat — tyhmät hullut moukat — hiirimoukat — knak-knak hiirimoukat — krik ja krak — senkin houkat."