Mutta samassa kun silava alkoi piristä, kuului kuiskaava ääni:
"Antakaa minullekin paistia, sisko! — minäkin tahdon pitää kemut, minäkin olen kuningatar — antakaa minulle paistia!"
Kuningatar tiesi hyvin, että se oli rouva Hiireläisen ääni. Rouva Hiireläinen oli asunut jo useita vuosia kuninkaan palatsissa. Hän väitti olevansa sukua kuningasperheelle ja sanoi itse olevansa Hiiralian kuningatar. Sentähden olikin hänellä suuri hovi hellan alla. Kuningatar oli hyvä ja antelias rouva, ja vaikkei hän aivan tahtonutkaan tunnustaa rouva Hiireläistä kuningattareksi ja sisarekseen, niin soi hän tälle mielellänsä kekkerit tuona juhlapäivänä ja huusi:
"Tulkaa tänne vaan, rouva Hiireläinen, te saatte kyllä maistaa rasvaa."
Rouva Hiireläinen saapui silloin iloisesti hypähtäen hellalle ja tarttui somalla pienellä käpälällään silavapalaseen toisensa jälkeen, aina sitä mukaa kun kuningatar ojensi niitä hänelle. Mutta nyt saapuivat yhtäkkiä kaikki rouva Hiireläisen serkut ja sukulaiset, vieläpä kaikki hänen seitsemän poikaansakin, jotka olivat hyvin tottelemattomia viikareita. Ne hyökkäsivät kaikki silavan kimppuun, ja kauhistuneen kuningattaren oli aivan mahdoton estää niitä. Onneksi saapui ylihovimestaritar paikalle ja ajoi tunkeilevat vieraat tiehensä, jotta edes hiukan silavaa jäi jälelle, mikä sitten hovilaskutaitajan opastuksella jaettiin sangen etevästi tasan kaikille makkaroille.
Patarummut ja torvet pärisivät, kaikki läsnäolevat mahtimiehet ja prinssit kulkivat loistavissa juhlapuvuissa, osa valkeilla ratsuilla, osa kristallisissa katevaunuissa makkarakemuihin. Kuningas otti heidät sydämellisesti ja armollisesti vastaan ja istahti sitten isännäksi kruunuineen ja valtikkoineen ensimäisenä pöytään.
Kuningas kalpeni jo maksamakkaran aikana ja nosti katseensa taivasta kohti — hänen rinnastaan nousi huokauksia — ankara tuska valtasi hänet! Mutta verimakkaran tullessa vaipui hän ääneen nyyhkyttäen ja huoaten nojatuoliinsa. Hän pani molemmat kädet kasvojensa eteen ja valitti ja läähätti.
Kaikki nousivat kauhistuneina pöydästä, henkilääkäri koetti turhaan tarttua kuninkaan valtimoon. Syvä, nimetön tuska raateli kuningasta. Viimein, viimein pitkien neuvottelujen perästä ja kaikellaisten voimakkaiden keinojen, kuten poltettujen höyhensulkien ja sellaisten vaikutuksesta, näytti kuningas tointuvan hiukan, ja hän änkytti tuskin kuuluvasti seuraavat sanat:
"Liian vähän silavaa."
Silloin heittäytyi kuningatar lohduttomana hänen jalkoihinsa ja nyyhkytti: