Nyt, pienokaiset, tiedätte varmaankin — näin jatkoi hovioikeudenneuvos Drosselmeier seuraavana iltana — nyt tiedätte varmaankin, minkätähden kuningatar käski niin tarkasti vartioida prinsessa Pirlipatia. Hän pelkäsi tietenkin, että rouva Hiireläinen täyttäisi uhkauksensa ja tulisi takaisin ja puraisisi prinsessan kuoliaaksi. Drosselmeierin koneet eivät auttaneet mitään viisasta ja ovelaa rouva Hiireläistä vastaan. Ainoastaan hovin tähtitieteilijä, joka oli salainen sekä taivaanmerkkien että tähtien selittäjä, arveli tietävänsä, että kissaperhe Hyrrä voisi pitää rouva Hiireläisen loitolla kehdosta. Siitä johtui määräys, että kunkin vartijattaren täytyisi pitää Hyrrän poikaa sylissään, mitkä muutoin kaikki olivat sala-lähetystöneuvoksia, ja heidän vaivalloista valtionvirkaansa koetettiin sulostuttaa asiaankuuluvalla silityksellä.
Kerran keskiyön aikaan sattui, että molemmat ylihoitajattaret, jotka istuivat kehdon ääressä, havahtuivat ikäänkuin raskaasta unesta. Ympärillä olivat kaikki vajonneet uneen — ei kuulunut kehräystä — vallitsi kuolemanhiljaisuus, sen katkaisi vain puuntoukan naputus. Mutta miten ylihoitajatar kauhistuikaan, kun hän huomasi aivan edessään suuren ruman hiiren, joka seisoi takajaloillaan ja nojasi inhottavan päänsä prinsessan kasvoja vasten. Hän hypähti seisoalleen kauhusta huudahtaen. Mutta samassa livahti rouva Hiireläinen (sillä häiritsijä Pirlipatin kehdon ääressä oli juuri hän) nopeasti huoneen nurkkaan. Lähetystöneuvos syöksyi hänen peräänsä, mutta liian myöhään —, hän katosi lattianraosta. Pikku Pirlipat heräsi meluun ja itki katkerasti.
"Taivas olkoon kiitetty", huusivat vartijattaret, "hän elää!"
Mutta kylläpä he kauhistuivat, kun he katsahtivat pikku Pirlipatiin ja näkivät millaiseksi kaunis pikku lapsi oli muuttunut. Kultakiharaisen, valkopunaisen enkelinpään sijalla oli muodoton paksupää, joka kuului surkeaan pieneen koukkuiseen ruumiiseen; taivaansiniset silmät olivat muuttuneet ulkoneviksi tylsiksi lehmänsilmiksi, ja pikku suu ulettui toisesta korvasta toiseen.
Kuningatar oli nääntyä valituksiin ja voivotuksiin, ja kuninkaan työhuone täytyi verhota pumpulilla vuoratuilla seinäpapereilla, sillä hän löi päänsä vähän väliä seinään ja huudahti ääneen valittaen:
"Voi minua onnetonta kuningasta!"
Hän olisi tosin nyt voinut havaita, että olisi ollut parasta syödä makkarat ilman silavaa ja jättää rouva Hiireläinen omaisineen rauhaan hellan alle. Mutta sellainen ajatus ei pälkähtänytkään pikku Pirlipatin isän päähän, vaan hän syyti kerta kaikkiaan koko syyn nürnbergiläisen hovikellosepän, Christian Elias Drosselmeierin niskoille. Sentähden antoi hän sellaisen viisaan käskyn, että Drosselmeierin täytyisi neljän viikon kuluessa parantaa prinsessa Pirlipat entiselleen tai ainakin keksiä varma ja pettämätön keino asian järjestämiseksi; muussa tapauksessa kohtaisi häntä häpeällinen kuolema telottajan kirveen kautta.
Drosselmeier kauhistui aika lailla. Kuitenkin alkoi hän taas pian luottaa kykyynsä ja onneensa ja ryhtyi heti kaikkein välttämättömimpiin valmisteluihin. Hän hajoitti taitavasti pikku Pirlipatin alkutekijöihinsä, kiersi hänen käsivartensa ja jalkansa irralleen ja tutki hänen sisäistä rakennettaan. Mutta surukseen huomasi hän, että prinsessa muuttuisi yhä epämuodostuneemmaksi sitä mukaa kun hän kasvaisi, eikä Drosselmeier keksinyt mitään neuvoa eikä apua tähän vaikeaan tilanteeseen. Hän pani prinsessan jälleen varovaisesti kokoon ja vaipui raskasmielisenä kehdon ääreen, jonka luota hän ei koskaan saanut lähteä.
Neljäs viikko oli jo alkanut — niin, keskiviikko oli jo menossa —, kun kuningas käväisi häntä katsomassa ja huudahti vihasta säihkyvin silmin ja uhkaillen valtikallaan:
"Christian Elias Drosselmeier, paranna prinsessa, muutoin täytyy sinun kuolla!"