2. luku.
JOULULAHJAT.
Itsesi sinun puoleen nyt käännyn, rakas lukija tai kuulija — Fritz — Theodor — Ernst — tai mikä sinun nimesi mahtaneekaan olla —, ja pyydän, että muistuttelisit mieleesi viimejouluista, kauniisti koristettua lahjapöytääsi. Silloin ymmärrät myöskin, että lapset yhtäkkiä pysähtyivät sanattomina hämmästyksestä, silmät loistaen, ja että — tosin vasta hetken kuluttua — Maria huudahti syvään huoahtaen: "Oi niin kaunista, niin kaunista!" ja Fritz hypähteli korkealle ilmaan.
Mutta lapset olivat kai olleet koko vuoden erittäin kohteliaita ja kilttejä: he eivät koskaan ennen olleet saaneet niin paljon kauniita ja ihania tavaroita kuin tällä kertaa. Suuressa joulukuusessa keskilattialla oli kulta- ja hopeaomenoita, ja jokaisella oksalla oli sokurimantelia ja karamellejä kuin kukkasia ja nuppuja. Mutta kaikkein kauneimmat olivat tuossa ihmeellisessä kuusessa sadat pienet kynttilät, jotka loistivat oksilta kuin tähdet ja kehoittivat ystävällisesti lapsia poimimaan kukkia ja hedelmiä. Kuusen ympärillä kiilsi kaikellaista kirjavaa ja kaunista — mitä kaikkea kaunista siellä olikaan! — niin, kukapa osaisi sitä kaikkea kuvaillakaan!
Maria löysi somia nukkeja ja kaikellaisia pieniä sieviä talouskaluja. Ja kaikkein ihastuttavin oli pieni, kirjavin nauhoin somisteltu silkkipuku, joka riippui vaateripustimessa siten, että hän saattoi katsella sitä joka puolelta, ja sen hän tekikin ja huudahti:
"Oi miten kaunis, miten ihana — ihana pikku puku; ja sen saan minä — aivan varmasti — sen saan minä pukea ylleni!"
Fritz oli sillä aikaa ehtinyt ravaten ja laukaten ratsastaa jo kolme neljä kertaa pöydän ympäri uudella oriillaan, jonka hän oli löytänyt pöydän vierestä satuloituna. Kun hän hyppäsi alas sen selästä, ilmoitti hän, että "hevonen oli kovin villi, mutta ei siitä haittaa, hän kyllä kesyttäisi sen", ja sitten silmäili hän uutta husaariratsujoukkoaan, joka oli komeasti puettu punaiseen ja kultaan ja käytti vain hopeisia aseita ja ratsasti niin valkeilla hevosilla, että saattoi luulla niidenkin olevan puhdasta hopeaa.
Lapset aikoivat juuri, hiukan rauhoituttuaan, silmäillä kuvakirjoja, jotka olivat avonaisina pöydällä, jotta silmä heti saattaisi iloita kaikellaisista kukista ja kirjavista ihmisistä, niin, vieläpä somista leikkivistä lapsukaisistakin, jotka näyttivät niin luonnollisilta kuin ne todellakin olisivat eläneet ja puhuneet.
Niin, lapset aikoivat juuri silmäillä näitä ihmeellisiä kirjoja, kun kuului uusi soitto. He tiesivät, että silloin oli setä Drosselmeierin lahjojen vuoro, ja he juoksivat seinän viereiselle pöydälle. Nopeasti otettiin pois varjostin, jonka takana pöytä niin kauan oli ollut piilossa. Ja mitä he näkivätkään!
Vihreällä, kauneilla kukilla koristetulla nurmikentällä oli ihana linna peili-ikkunoineen ja kultaisine torneineen. Kuului kellojensoittoa, ovet ja ikkunat avautuivat, ja pienet herrat ja naiset töyhtöhattuineen ja pitkine laahustimineen käyskentelivät ympäri saleja. Keskisalissa, joka näytti olevan täydessä liekissä — niin paljon pieniä kynttilöitä paloi hopeakruunussa — tanssivat pienet lapset lyhyissä nutuissa ja hameissa kellonsoiton tahdissa. Eräs herra, jolla oli smaragdinvihreä puku, katseli useasti ikkunasta, vilkutti sieltä ulos ja katosi jälleen, ja setä Drosselmeier itse näyttäytyi silloin tällöin linnanportilla, ollen tuskin isän peukaloa pitempi.