Melske laantui. Soturein huudot, naisten parku, sodan kauhea kohina, kaikki vaikenivat. Valkea oli sammutettu, verenvuodatus tauonnut. Kapina oli kukistettu ja järjestys jälleen saavutettu. Voitolliset sotajoukot kulkivat vartioiten ympäri kaupunkia, jossa kaikki huoneet olivat suljetut, ja päivänlaskussa voittaja itse vastaan-otti juhlasalissaan päällikköjensä kertomukset ja onnentoivotukset. Jabasterin vangitseminen näytti palkitsevan Abidanin paon. Kummastuttavia sankaritöitä toimitettuansa ylimmäinen pappi vihdoin oli voitettu ja pidettiin nyt vankina seraljissa. Scherirah'n käytöstä ei tarkastettu erittäin ankarasti; toimikunta asetettiin tutkimaan salaista asiata, ja Alroy vetäytyi kylpemään virvoittaaksensa itseään voiton vaivoista, ensimäisen voiton, jota hän ei voinut katsoa triumfiksi.
Kun hän synkkämielisenä ja uupuneena lepäsi vuoteellansa, ilmoitettiin Schirene tulleeksi. Prinsessa heittäysi hänen kaulaansa ja syleili häntä syleilemistään. Kalifin sydän lientyi hänen puolisonsa hellyydestä, hänen mielensä virkistyi, hänen alakuloisuutensa katosi.
"Rubinini!" lausui Schirene, ja hän puhui matalalla, hiljennetyllä äänellä, kasvot kätkettyinä Alroy'n rintaa vastaan. "Rubinini! rakastatko sinä minua?"
Alroy hymyili lempeästi, kun hän painoi häntä sydäntänsä vastaan.
"Rubinini, sinun helmesi on niin pelästynyt, ettei se tohdi katsella sinua. Nuot häijyt miehet! minä se olen, jota he vihaavat, minua he aikovat surmata."
"Ei ole mitään vaaraa, suloiseni. Se on ohitse nyt. Älä puhu — niin, älä edes ajattele sitä."
"Voi häijyjä! Ei löydy mitään iloa tässä maailmassa, niin kauan kuin he elävät. Kun aikoivat murhata Alroy'n, mahtavan hallitsiansa, joka on tehnyt heidät viheliäisistä orjista ruhtinaiksi! Kiittämättömät pedot! Minä olen niin levoton — minä en koskaan enää nuku. Kuinkas aikoivat tappaa minun viattoman lintuni, minun ihanan lintuni, minun oman sydämeni! Minä en saata uskoa sitä. Minä se olen, jota he vihaavat. Minä olen varma siitä, että he tahtovat surmata minut. Sinä et saa koskaan jättää minua, ei, ei, ei! Sinä et saa jättää minua, armaiseni, ei milloinkaan, ei milloinkaan! Kuulitko sinä mitään melua? Minusta tuntuu kuin he olisivat täällä taas valmiina sysäämään tikarinsa sydämeemme — meidän hellään, hellään sydämeemme! Minä luulen, että sinä rakastat minua, lapseni, todella, minä luulen, että niin teet!"
"Rohkaise mielesi, kultaiseni! Meidän ei tarvitse pelätä mitään, sieluni; minä en voi rakastaa sinua enemmän, muutoin minä sen tekisin."
"Kaikki ilo on mennyt! Minä en koskaan nuku enään. Voi minun sieluni! olenko sinä todella hengissä? Halailenko minä omaa Alroy'tani, vai onko kaikki vaan hurjaa ja häirittynyttä unen-näköä? Ovatko minun käsivarteni kierretyt varjoisen haamun ympäri, ja olenko minä itse hautakammion kummitus? Häijyt, häijyt ihmiset! Lieneekö se toden totta? Kuinka, surmata Alroy'n! minun iloni, koko minun elämäni! Voi! voi minua! meidän kirkas onnemme on paennut ijäksi!"
"Ei niin, suloinen lapseni; me olemme vaan, mitä ennen olimme. Muutamia lyhyitä hetkiä, ja kaikki on oleva yhtä valoisaa, kuin jos ei mikään myrsky olisi pimittänyt meidän selkeitä päiviämme."