"Ja me olemme luodut rakkautta eikä valtaa varten", Schirene lisäsi.
"Entisyys ei ole kuin pelkkä unelma", Alroy lausui. "Niin viisaat sanovat; vaan siksi kuin me itse toimimme, heidän viisautensa on tyhjää tuulta. Minä tunnen sen nyt. Olemmeko koskaan asuneet kuin erämaissa, olemmeko koskaan eläneet kuin taateleilla? Minusta tämä elämä näyttää aivan luonnolliselta. Jollei kaukaisten maitten turvallisuus houkuttelisi minua, minä saattaisin jäädä tänne vapaaksi ja onnelliseksi lainhylyksi. Aika, tottumus ja pakko muuttavat meidän luontoamme. Kun minä ensiksi kohtasin Scherirah'n näissä raunioissa, minä kavahdin huonontunutta ihmistä; vaan nyt minua haluttaisi olla hänen perillisensä. Me emme saa ajatella!"
"Ei, kultaseni, me toivomme vaan", vastasi Schirene; ja he astuivat sisään porteista.
Ilta oli ihana, ilma oli vielä lämmin ja suloinen. Schirene katseli loistavia taivaita. "Me emme muistaneet noita korkeita tanteria, kun asuimme Bagdadissa", hän huudahti; "vaan kuitenkin, armaani, mikä oli palatseimme komeus näihin verrattuna? Kaikki on meille annettu, mitä ihmiset halajavat: vapaus, kauneus ja nuoruus. Minä luulen, Alroy, että me ennen pitkää katsomme takaisin ihmeelliseen entisyyteemme ikäänkuin toiseen ja alhaisempaan maailmaan. Minä soisin, että tämä olisi Egypti! Se on minun ainoa toivoni."
"Ja se toteuntuu pian. Ennen pitkää on kaikki valmisna. Vähäisen aikaa vaan, ja Schirene nousee kamelinsa selkään pidempää matkaa varten kuin juuri taatelein poiminta-paikalle. Sinusta tulee kai oiva matkustavainen!"
"Aivan varmaan; te väsytte kaikki ennenkuin minä."
He ehtivät amfiteaterin luo ja istuutuivat leimuavan valkean äärelle. Harvoin oli Alroy siitä ajasta, kuin hän kukistettiin, näyttänyt iloisemmalta. Schirene lauloi arabialaisen laulun sotureille, jotka yhtyivät vilkkaasen kööriin. Oli jo myöhäinen yö, ennenkuin he lähtivät levolle; ja he panivat maata toivokkaina ja tyytyväisinä.
Muutamia tunteja jälestäpäin, päivän koitossa, Alroy heräsi unestansa siitä, että joku kovasti painoi hänen rintaansa. Hän säpsähti; julma sotamies notkistui hänen ylitiensä; hän koetti sysätä tätä pois; hän huomasi, että hänen kätensä olivat kahleissa. Hän koetti nousta; hänen jalkansa olivat sidotut. Hän katsoi Schireneä ja huusi häntä nimeltä; hän ei saanut vastaukseksi kuin parahuksen. Amfieateri oli täynnä Karamanialaisia sotureita. Hänen omat miehensä joutuivat hämmennyksiin ja voitettiin. Kisloch ja Guebriläinen olivat pitäneet vahtia. Hän nostettiin maasta ja viskattiin kamelin selkään, joka kohta talutettiin ulos amfiteaterista. Hän näki kaikkialla ympärillänsä kauheata sekasortoa ja pelästystä. Hän ei voinut puhua vihoissaan ja epätoivossansa. Kameli ajettiin erämaahan. Joukko ratsumiehiä ympäröitsi sitä heti, ja nyt aljettiin kiireesti kulkea eteenpäin. Kaikki näytti tapahtuneen vaan silmänräpäyksessä.
Kuinka monta päivää oli kulunut, sitä Alroy ei tietänyt. Hän ei ollut pitänyt ajasta mitään vaaria. Yö ja päivä teki hänen yhtä. Hän eli huumauksissa. Vaan ilman sulous ja vihantava maa virittivät viimein johonkin määrin hänen huomiotansa. Hän tunsi juuri, että he olivat jättäneet erämaan. Hänen edessään suikersi jalo virta; hän näki Eufrateen ihan samalta paikalta, kuin hän oli ensin nähnyt sen pilgrimiretkellänsä. Vaikutusten suuri yhtäläisyys sai hänen muistonsa heräämään jälleen. Kyynel puhkesi hänen poskellensa; katkera pisara valui hänen kuiville huulilleen; hän pyysi jotakin juotavaa lähimmäiseltä ratsumieheltä. Vartia tarjosi hänelle kosteata sientä, jolla hän hankalasti pyyhkäsi suutansa, ja antoi sen sitten pudota maahan. Karamanialainen löi häntä.
He tulivat virran luo. Vanki nostettiin kamelin selästä ja muutettiin katettuun venheesen. Moniaitten tuntien perästä he pysähtyivät ja nousivat maalle vähäisen kylän kohdalla. Alroy asetettiin aasin selkään takaperin istumaan. Hänen vaattensa soaistiin ja revittiin. Lapset nakkasivat lokaa hänen päällensä. Vanha ämmä pani kauheilla kirouksilla paperikruunun hänen päähänsä. Vaivoin hänen kovien vartiainsa onnistui estää, ettei heidän uhriansa raadeltu kappaleiksi. Ja semmoisella tavalla David Alroy neljäntenätoista päivänä keskellä päivää astui jälleen Bagdadiin.