IV.
Aamu koittaa; hopeinen valo on levinnyt siniselle ja tähdikkäälle taivaalle. Armaalta tuntuu aamun henki. Yö tuottaa lepoa, mutta päivä tuottaa iloa.
Yksinäisen linnun riemulaulu erämaassa! Yksinäinen lintu, joka laulaa ilosta! Heleinä ja suloisina ja kepeinä ja selkeinä sen sävelet herkästi virtaavat ilman läpitse ja väreilevät viattomalla ihastuksella.
Yksinäistä lintua yksinäinen nuorukainen katselee suihkulähteen reunalta. Korkealla ilmassa se ylpeästi laiehtii viippuen karmosinipunaisilla siivillänsä, ja sen lumivalkoinen pyrstö, pitkä, sievä ja ohut, hohtaa niinkuin säihkyvä meteori auringon paisteessa.
Yksinäisen linnun riemulaulu erämaassa! Yhtäkkiä se lehahti alaspäin, kiersi kolme kertaa somasti hebrealaisruhtinaan pään ympäri ja pudotti sitten hiljalleen tertun tuoreita ja hyvänhajuisia taateleita hänen viereensä.
Se on mennyt, se on mennyt! tuo iloinen vieras, on mennyt siihen palmuiseen maahan, jota se rakastaa; mennyt niinkuin kirkas ja hupainen unelma. Silmänräpäys takaperin se oli tuolla loistaen selkeässä ilmassa, vaan nyt vieras on poissa. Voi! ei enää kuulunut yksinäisen linnun riemulaulua erämaassa.
V.
"Niinkuin sinä ravitsit Elisan, olet myöskin ravinnut minut, isieni Jumala!" ja Alroy nousi, otti turbaninsa, levitti sen maahan, lankesi polvilleen ja rukoili. Sitten hän söi taateleita ja joi lähteestä ja täynnänsä luottamusta Israelin Jumalaan Davidin jälkeinen jatkoi pakoansa.
Hän alkoi nyt astua vuori-harjanteita ylöspäin, vaikea ja tuskalloinen matka. Kun kaksi tuntia oli puolipäivästä kulunut, saapui hän ensimäisen selänteen huipulle ja näki synkän ja sekasohroisen erämaan täynnänsä jyrkänteitä ja vuoren-solia ja mustia pohjattomia syvänteitä. Kuivettuneitten koskien kulku-uomat olivat kaikin päin uurtaneet ympäröiviä kukkuloita, ja paikoin muutamat metsävuohet jyrsivät satunnaisesti löydettyä laihaa ja karvasta laidunta. Tämä autiomaa ulottui useita penikulmia joka taholle; rajana kävi korkeampi vuorijakso, jonka takaa yleni sinistä taivasta kohden Elbursin jaloimmat huiput, hohtaen teräväkärkisten jäätiköitten ikuisesta lumesta.
Näkyi selvään, ettei Alroy ollut outo tälle pakonsa näkymölle. Hän ei ollut koskaan epäillyt matkansa suuntaa, ja tuokion huipulla levättyään astui hän nyt vasemmalle päin luontaista mutta mutkikasta polkua myöten, kunnes musta onkalo esti häntä edemmäksi pääsemästä. Ainoastaan muutamain kyynärien väli eroitti häntä vastapäisestä kalliosta, joka tämän synnytti, mutta alta avautuva kuilu — ei kukaan voinut katsoa sen näkymättömään pohjaan kauhistumatta ja takaisin vetäymättä.