"Kunnia ei ole vielä kadonnut!" huudahti arvoisa Bostenag, kun hän astui asuntonsa saliin. "Tämä tosin ei ole niinkuin Saban käynti Salomonin luona; eipä kuitenkaan kunnia vielä ole kadonnut. Sinä olet asettanut hyvin, uskollinen Kaleb." Ijäkkään miehen rohkeus kävi suuremmaksi, sillä jokainen askel omien seinien suojassa poisti yhä enemmän hänen mielestään hänen pelkonsa äskeiset syyt — uskottoman alhaison luja-ääniset kiroukset ja uhkaavat aseet.
"Tämä on oleva ilon ja kiitoksen päivä!" jatkoi ruhtinas; "ja katso, uskollinen Kaleb, että torvensoittajia hyvin kestitetään. Tuo viimeinen toitotus toimitettiin uhkeasti. Se ei ollut niinkuin pasunan ääni Jerikon edustalla; vaan kuitenkin se ilmoitti, että sotalaumojen Herra oli meidän puolellamme. Kuinka noita kirotuita Ismaeliitoja vävähti! Huomasitko, Kaleb, sitä pitkää viheriäisiin puettua Turkkilaista, joka seisoi vasemmalla puolella minua? Jakobin valtikan kautta, hän vaaleni! No! tämä on oleva ilon ja kiitoksen päivä! Ja'a säästämättä viiniä ja lihapatoja kansalle. Pidä, lapseni, huolta tästä, sillä kansa huusi uljaasti ja vahvalla äänellä. Se ei ollut niinkuin tuo ankara huuto leirissä, kun liiton-arkki palasi; vaan kuitenkin se kuului komealta ja todisti, ettei kunnia vielä ollut kadonnut. Ja'a siis säästämättä viiniä, poikaseni, ja juo Ismaelin häviöksi sitä nestettä, jota hän ei tohdi maistaa."
"Tämä on todella ollut suuri päivä Israelille!" huudahti Kaleb riemuiten hänkin samoin kuin hänen hallitsijansa.
"Jos tätä juhlakulkua olisi kielletty", jatkoi Bostenag, "jos minä olisin kaikista ruhtinaista ollut ainoa, jonka olisi täytynyt jalkaisin viedä perille tuo kirottu vero ilman torvitta ja vartioväettä, niin, hyvä Kaleb, tämän valtikan kautta, minä todella luulen, että, vaikka tämä vanha vereni nyt juoksee verkalleen suonissani, minä olisin — mutta nyt on tarpeeton puhua — isiemme Jumala on ollut meidän turvamme."
"Aivan niin, Herrani, me olimme niinkuin David Ziphin korvessa; mutta nyt olemme niinkuin Herran voidellut Engedin linnoituksessa!"
"Kunnia ei ole tosiaankaan vielä kokonansa kadonnut", lisäsi ruhtinas hiljennetyllä äänellä; "jos kuitenkin — minä kerron sinulle jotakin, Kaleb — kiitä Herraa, että sinä olet nuori."
"Eläneehän minun ruhtinaanikin hyviä aikoja vielä nähdäksensä."
"Ei, lapseni, sinä et ymmärrä minua oikein. Sinun ruhtinaasi on elänyt pahoja aikoja nähdäksensä. Tulevaisuutta minä en ajatellut, kun käskin sinun kiittää Herraa, koska olet nuori — sitä suurempi syntini oli. Minä ajattelin, Kaleb, että jos sinun hiuksesi olisivat niinkuin minun, jos sinä voisit muistaa, niinkuin minä, niitä aikoja, jolloin emme tarvinneet mitään lahjoja osoittaaksemme, että olimme ruhtinaita — niitä kunniakkaita päiviä, jolloin itse vankeuden vangitsimme — minä ajattelin, kuule poikaseni, mikä edullinen perintö se on, kun syntyy menneitten ilojen perästä."
"Minun isäni eli Babelissa", Kaleb lausui.
"Voi! älä mainitse sitä nimeä! — älä mainitse!" huudahti ijäkäs päällikkö. "Synkkä se aika oli, jolloin kadotimme tämän toisen Sionin! Me olimme silloin myöskin Egyptiläisten orjina; mutta todestansa Faraon valtakunta oli meidän käsissämme. No Kaleb, Kaleb, sinä, joka tiedät kaikki — nuot vaivaloiset päivät — nuot yöt, yhtä levottomat kuin rakkautta sairastavan nuorukaisen — sinä, joka tiedät kaikki, mitä sinun ruhtinaasi on saanut kärsiä, ennenkuin hän sai luvan kaunistaa veropäiväämme kymmenkunnan kurjien vartiain läsnä-ololla — sinä, joka tiedät kaikki minun vastukseni, joka olet nähnyt kaikki minun häväistykseni, mitä sinä sanoisit dirhemeillä täytetystä kukkarosta, jota seitsemän tuhatta käyräsapelia ympäröitsi?"