"Parisin!"
"Te olette käyneet Parisissa?"
"Olen minä."
"Miehet elävät sisäänsuljettuina siellä", lausui prinsessa hymyillen, "eikö niin? ja naiset tekevät, mitä he tahtovat?"
"Te teette aina, mitä mieleenne johtuu", sanoi Honain nousten.
"Te lähdette pois?"
"Minun täällä käyntini eivät saa kestää liian kauan."
"Jääkäät hyvästi, rakas Honain!" lausui prinsessa synkkämielisellä muodolla. "Te olette ainoa koko Bagdadissa, joka pystyy mitäkään ajattelemaan, ja te jätätte minun. Minun kohtaloni on surkea, koska kaikki vaikuttaa minun tunteisini enkä minä ole mitään. Nämät kirjat ja kukat, nämät suloiset linnut ja tämä kaunis metsäkauris — ei! runoiliat kirjoittakoot mitä hyvänsä, mutta kuinka iloisesti luopuisin kaikista näistä vaiti-olon koreista lohdukkeista, jos vaan saisin elää tuntikauden vapaana. Minä kirjoitin eilen muutamia säkeitä itsestäni; ottakaat ne ja antakaat kaupungin taitavimman kopioitsian piirtää ne minulle hopeisilla kirjaimilla punaisen sinertävällä pohjalla, kaunis köynnös ympäri; minä jätän sen teidän suunniteltavaksenne. Hyvästi! Tule tänne, mykkä." Alroy astui esiin, kun prinsessa viittasi, ja lankesi polvilleen. "Tuossa, ota tämä rukousnauha isäntäsi ja mustien silmiesi tähden."
Kumppanit lähtivät pois ja saapuivat äänettöminä venheensä luo. Aurinko oli laskemallansa. Muezzien sointuisa ja raikas ääni kaikkui komean kaupungin lukemattomista minareteistä. Honain veti syrjään purren varjostimet. Bagdad kohosi heidän eteensä summattoman suurina, uhkeina rakennusryhminä, sijaiten keskellä lehtoja ja puutarhoja. Ääretön väkijoukko, jota virkistyttävä hämärä houkutteli ulos, liikkui kaikilla tahoilla. Välkkyvällä virralla nähtiin kimaltavia kalkeja, loistavilla pengermillä koreita ihmisjoukkoja. Prameus ja valta ja hekuma ja kauneus asettui heidän eteensä viehättävimmässä muodossaan, ja Alroy'n sydän mukaantui tähän suuruuteen.
"Mainio näky!" lausui Vankeuden Ruhtinas.