Keskiyön tultua olimme vajonneet hyvin syvälle ja vesi nousi nyt keskikanteen asti. Peräsin meni pian menojaan ja hyöky, joka riuhtaisi sen irti, nosti prikin peräpuolen kokonaan ylös vedestä, johon se jysähti takaisin tärähtäen niin ankarasti kuin karille törmätessä. Olimme kaikki laskeneet peräsimen kestävän viimeiseen asti, se kun oli tavattoman vahva ja köytetty niin, etten moista ole nähnyt.

Ennätimme töintuskin hengähtää tämän ankaran kolauksen jälkeen, kun niin suunnaton aalto, että vain harvoin olin sellaista nähnyt, vyörähti suoraan alukseemme, pyyhkäisten kajuutan portaat tyyten tieltään, vieden mennessään Tiikeriparan, murtaen laivan luukut ja täyttäen joka tuuman vedellä.

IX.

Myrskyä jatkuu. — Laivamme hylkynä. — Kärsimyksemme alkavat.

Onneksi olimme juuri ennen yön tuloa kaikki neljä sitoneet itsemme lujasti kiinni ankkuripelin pirstaleihin ja olimme tällä tavoin niin lähelle kantta kyyristyneinä kuin mahdollista. Vain tämä varokeino se yksin pelasti meidät perikadosta. Näinkin ollen olimme kaikki enemmän tai vähemmän typerryksissä veden suunnattomasta painosta, joka ei vyörynyt yltämme ennenkuin olimme henkihieverissä. Niin pian kuin sain taas henkäistyksi, huusin kovasti kumppanejani. Vain Augustus vastasi:

— Olemme mennyttä ja Jumala sielujamme armahtakoon.

Ennen pitkää molemmat toisetkin kykenivät puhumaan ja he kehottivat meitä rohkaisemaan mielemme, koska toivo ei ollut vielä lopussa; lasti näet oli sellaista, ettei priki mitenkään voinut upota ja kaikesta päättäen tuuli tyyntyisi aamulla. Nämä sanat antoivat sydämeeni uutta toivoa; sillä vaikka olikin ilmeistä, ettei tyhjillä traanitynnyreillä lastattu alus menisi pohjaan, olin tähän asti ollut niin sekaannuksissa, etten muistanut sitä ollenkaan, vaan olin jo kauan pitänyt upoksiin menoa uhkaavimpana vaarana — näyttipä tuo sitten miten omituiselta tahansa. Saatuani täten taas rohkeutta käytin jokaista tilaisuutta lujittaakseni köysiä, joilla olin sitonut itseni kiinni ankkuripelin jäännöksiin, ja tätä tehdessäni huomasin toverinikin olevan samassa touhussa. Yö oli pimeä ja meitä ympäröivää kamalaa pauhua ja hyrskettä on turha yrittää kuvailla. Aluksemme kansi oli merenpinnan tasalla ja joka silmänräpäys pyyhälsi aalto ylitsemme. Ei ole liioiteltua sanoa, ettei päämme olleet kunnolla veden pinnalla kuin joka kolmas sekunti. Vaikka olimme ihan vierekkäin, ei kukaan meistä nähnyt toistaan tai prikiäkään, jolla myrsky meitä niin rajusti viskeli. Silloin tällöin huutelimme toinen toisillemme siten kokien pitää toivoa vireillä ja lohduttaa ja rohkaista niitä meistä, jotka olivat enin sen tarpeessa. Heikon tilansa vuoksi Augustus oli meidän kaikkien huolen esineenä, ja kun hän raadellun käsivartensa vuoksi ei mitenkään voinut kiinnittää köysiään kyllin lujasti, odotimme hetki hetkeltä hänen joutuvan mereen; kuitenkaan ei hänen auttamisestaan voinut olla puhettakaan. Onneksi hän oli turvallisemmassa paikassa kuin me muut, sillä kun hänen yläruumiinsa oli aivan pirstautuneen ankkuripelin alla, vyöryivät hyökyaallot hänen ylitsensä melkoisesti murtuneina.

Tässä pelottavassa asemassa olimme siksi, kunnes päivä valkeni ja silloin näimme vielä täydellisemmin ne kauhut, jotka meitä ympäröivät. Priki oli vain pelkkä pölkky, keikkuen sinne tänne joka aallon ajettavana, vihuri oli vain kiihtymässä puhaltaen jo täydellisenä hirmumyrskynä, eikä meillä näyttänyt olevan mitään maallista pelastuksen toivetta. Tuntikausiin emme virkkaneet sanaakaan, hetki hetkeltä odottaen siteidemme heltiävän ja ankkuripelin jäännösten menevän mereen tahi jonkin ympärillämme ja yläpuolellamme ärjyvistä suunnattomista aalloista painavan hylyn niin syvälle, että hukkuisimme ennen sen palaamista pinnalle. Jumalan armosta säilyimme kumminkin näistä uhkaavista vaaroista ja puolenpäivän tienoissa ilahdutti meitä siunattu aurinko. Kohta sen jälkeen huomasimme tuulen voiman tuntuvasti heikenneen ja silloin ensi kerran illasta saakka Augustus puhui kysyen vieressään olevalta Petersiltä, luuliko tämä meidän mitenkään voivan pelastua. Kun kysymykseen ei ensin vastattu, päätimme kaikki sekarotuisen intiaanin hukkuneen paikalleen, mutta tuokion kuluttua hän suureksi iloksemme rupesi puhumaan, vaikkakin hyvin heikosti, sanoen olevansa kovassa tuskassa. Köydet olivat niin tiukalle kiristäneet hänen vatsansa, että hän menehtyisi ellei saisi niitä höllennetyksi. Se koski meihin kipeästi, koska oli turhaa ajatellakaan hänen auttamistaan niin kauan kuin meri yhä vain hyrski ylitsemme. Me kehotimme häntä kestämään kärsimyksensä miehuullisesti ja lupasimme auttaa häntä niin pian kuin vain voimme. Hän vastasi, että se kohta olisi myöhäistä, että hän olisi mennyttä, ennenkuin me voisimme häntä auttaa. Hän ähkyi sitten hetken aikaa ja vihdoin kokonaan vaikeni, jolloin me päätimme hänen menehtyneen.

Illan joutuessa meri oli niin paljon tasaantunut, että vain jokunen laine syöksi tuulen puolelta hylyn yli viiden minuutin kuluessa, ja tuuli oli asettunut koko joukon, vaikka se yhäkin puhalsi kovana vihurina. En ollut kuullut toverieni puhuvan tuntikausiin ja huusin nyt Augustusta. Hän vastasi, vaikka niin heikosti, etten erottanut hänen sanojaan. Sitten puhuttelin Petersiä ja Parkeria, mutta kumpikaan ei vastannut mitään.

Kohta tämän jälkeen vaivuin osittaiseen tajuttomuuteen, jonka kestäessä mitä mieluisimmat kuvat liikkuivat mielikuvituksessani, kuten viheriät puut, aaltoilevat, tuleentuvat viljavainiot, tanssijatar-kulkueet, ratsuväkijoukot ja muut kuvitelmat. Nyt muistan, että kaikessa mikä kulki sieluni silmien ohi, liike oli vallitsevana ajatuksena. Niinpä en milloinkaan uneksinut paikallaan olevista esineistä, kuten taloista ja vuorista, vaan tuulimyllyjä, laivoja, suuria lintuja, ilmapalloja, ratsastajia, hurjasti ajavia vaunuja sekä muita samanlaisia liikkuvia esineitä ilmaantui loppumattomassa jonossa.