Koiran merkillinen käyttäytyminen kiinnitti vihdoin kaiken huomioni puoleensa. Nuoleskeltuaan kasvojani ja käsiäni muutamia minuutteja se yhtäkkiä taukosi ja vingahti heikosti. Kun sitten ojensin käteni sitä kohti, huomasin sen taas makaavan käpälät ilmassa. Tämä niin usein toistuva temppu näytti kummalliselta enkä sitä voinut mitenkään selittää. Kun koira näytti alakuloiselta, päätin sen saaneen jonkin vamman, ja tutkin sen käpälät yksitellen, mutta en löytänyt mitään loukkaantumisen merkkiä. Arvelin sen sitten olevan nälissään ja annoin sille ison palan liikkiötä, jonka se ahnaasti hotkaisi — sitten taas tehden kummalliset temppunsa. Nyt kuvittelin, sen kärsivän janon tuskia niinkuin minunkin, ja luulin jo osanneeni oikeaan, kun mieleeni juolahti, että olin tarkastanut vain sen käpälät ja että sillä kenties oli haava jossain muualla ruumiissaan. Tunnustelin huolellisesti sen päätä, mutta en löytänyt mitään. Mutta kun sivelin kädelläni sen selkää, havaitsin karvojen eräässä paikassa kulkevan hieman kohollaan selän poikki. Sormellani koetellen keksin nauhan ja kun seurasin sitä, huomasin sen kiertävän koko ruumiin ympäri. Tarkemmin tutkistellessani tapasin pienen suikaleen, joka tuntui kirjepaperilta ja jonka läpi nauha oli pujotettu sillä tavoin, että suikale oli aivan eläimen vasemman olan alapuolella.
III.
"Verellä, henkesi riippuu siitä että pysyt piilossa."
Samassa silmänräpäyksessä vilahti päähäni ajatus, että paperisuikale oli kirje Augustukselta ja että jokin arvaamaton tapaus oli estänyt hänet pelastamasta minut tyrmästäni, jolloin hän oli keksinyt tämän keinon ilmoittaakseen minulle, millä kannalla asiat olivat. Kärsimättömyydestä vapisten rupesin nyt toistamiseen hakemaan fosforitikkujani ja kynttilöitä.
Kauhukseni en niitä löytänyt.
Ainoa, mitä sain käsiini, oli vähän niiden jäännöksiä. Siitä sain kuitenkin pelastavan ajatuksen.
Tunnustelin sormillani hellävaroen paperin pintaa ja olin tuntevani karheita kirjoituksen jälkiä. Levitin päälle fosforintähteet ja hieraisin paperia nopeasti kämmenelläni.
Ellen olisi ollut niin perin kiihdyksissä, olisin voinut lukea kaikki edessäni olevat kolme lausetta, sillä näin niitä olevan kolme. Mutta kun hädissäni koetin lukea kaikki yhtaikaa, kerkesinkin vain seitsemän viimeistä sanaa, jotka kuuluivat: — "verellä — henkesi riippuu siitä, että pysyt piilossa!"
Jos olisin saanut selvän lipun koko sisällyksestä, täysin ymmärtänyt sen varotuksen, jonka ystäväni näin oli koettanut minulle lähettää, — vaikka se olisi kertonut sanoin kuvaamattomasta turmiosta, niin se ei sittenkään olisi, siitä olen varma, synnyttänyt minussa nimeksikään sitä raatelevaa ja samalla epämääräistä kauhua, jonka näin saamani katkonainen varotus minussa herätti. "Veri", tuo hirmujen sana — niin täynnä salaperäisyyttä ja kärsimystä ja kauhua kaikkina aikoina. Kuinka äärettömän paljon se nyt tuntui sanovan, kuinka kylminä ja raskaina (irrallaan kun se oli kaikista edellisistä sanoista, jotka olisivat määränneet tai selvittäneet sen merkitystä) sen häilyvät tavut putoilivat vankilani synkässä pimeydessä sieluni sisimpiin kätköihin!
Augustuksella oli epäilemättä kyllin syytä tahtoessaan minun pysyvän piilossa ja minä koetin jos jollakin tavoin arvailla, mitä oli tapahtunut —, mutta en keksinyt mitään, mikä olisi selittänyt arvoitusta. Heti sen jälkeen kun olin palannut viime retkeltäni ja ennenkuin koiran merkilliset eleet olivat kiinnittäneet huomioni puoleensa, olin päättänyt joka tapauksessa hälyyttää laivaväen, tai, jos se ei onnistuisi, koettaa tunkea keskikannen läpi. Puolinainen varmuuteni siitä, että voisin toteuttaa toisen taikka toisen suunnitelmani viime hädässäni, oli antanut minulle rohkeutta — jota minulla ei muuten olisi ollut — kärsiä tilani kurjuutta. Mutta nuo muutamat lukemani sanat olivat riistäneet minulta tämän viimeisen pelastuskeinoni ja tunsin nyt ensi kerran kohtaloni koko kovuuden. Epätoivoissani heittäysin taas patjalle, missä vuorokauden verran viruin horroksissa, ja vain hetkittäin oli järkeni ja muistini hereillä.