Se huone, johon Billy ja Bridge olivat tuoksahtaneet, oli jokseenkin pieni, ja sen lattian keskellä istui ison, pyöreän pöydän ympärillä puolikymmentä miestä, pelaten pokeria. Pöydän kohdalla oli yksi ainoa kaarilamppu, joka loi pelaajiin räikeätä valoa.
Billy vilkaisi nopeasti ympärilleen nähdäkseen, oliko huoneessa toista uloskäytävää, mutta huomasi, että sen oven lisäksi, josta he juuri olivat tulleet, oli seinissä vain yksi ainoa aukko — pieni, lujaristikkoinen ikkuna. Hän oli joutunut oikeaan satimeen.
Heidän syöksyessään sisään olivat miehet keskeyttäneet pelinsä, ja pari heistä oli hypähtänyt pystyyn, syytäen raakoja kysymyksiä ja vastalauseita. Billy ei ollut heistä milläänkään. Hän painoi ovea olkapäällään, koettaen sulkea sitä; mutta ovessa ei ollut lukkoa eikä salpaa.
Flannagan heittäytyi ovea vasten toiselta puolen, pinnistäen voimansa äärimmilleen tunkeutuakseen väkisin sisälle; mutta vankkatekoinen Billy kesti horjumatta kuin kallio. Hän mietti useita hurjia pakosuunnitelmia, mutta yksikään niistä ei tarjonnut vähääkään toiveita.
Pöydän ääressä istuvat miehet kiljuivat, vaatien häiriön selitystä. Kaksi heistä lähestyi Billyä, ilmaisten peittelemättä aikovansa heittää hänet ulos. Äkkiä Billy käänsi kasvonsa heihin päin.
»Herjetkää rähisemästä, tomppelit!» hän huusi. »Oven takana on joukko sieppoja — paikka on yllätetty.»
Heti syntyi hornamainen meteli. Kortit, pelimerkit ja rahat katosivat pöydältä kuin taika-iskusta. Pöydän alta piilosta siepattiin kymmenkunta likaista ja risaista aikakaus- ja sanomalehteä, ja huone muuttui sekunnin murto-osassa pelipaikasta viattomaksi lukusaliksi.
Billy myhäili leveästi. Flannagan oli luopunut yrittämästä murtaa ovea ja koetti suostutella Billyä tulemaan rauhallisesti ulos ja alistumaan vangittavaksi. Byrne oli taaskin vetäissyt revolverinsa esiin ja kehoitti Bridgeä tulemaan luokseen.
»Seuraa minua!» hän kuiskasi. »Älä liikahda ennen minua — mutta sitten liiku ripeästi.» Sitten hän kääntyi jälleen oveen päin ja huusi: »Senkin ärhentelijä! Et kykene viemään raajarikkoa sairaalaan saatikka sitten Billy Byrneä koppiin. Laputa käpälämäkeen, ennen kuin tulen ulos ja annan kelpo mojauksen naamatauluusi.»
Jos Billy oli pikku puheellaan aikonut saada etsiväkersantti Flannaganin vihan ärtymään, niin hän onnistui niin hyvin kuin oli osannut toivoa. Flannagan alkoi ulvoa ja uhkailla, ja pian hän taaskin paiskoi itseään ovea vasten.