Sotilas syyti kokonaisen tulvan vastaväitteitä. Taaskin hän ohjasi ratsunsa Billyn eteen, ja tällä kertaa hänen viisi toveriaankin ehätti sulkemaan tietä.
»Tämä polku vie harhaan», he kiljuivat. »Tulkaa tätä toista tietä, kapteeni! Pesita määräsi niin.»
Billy käsitti, mitä he tarkoittivat, ja viittasi heitä väistymään.
»Tämän retken johtaja olen minä», hän huudahti. »Pois tieltä ja vikkelästi, jos tahdotte säilyä ehein nahoin!»
Hän kannusti ratsuaan uudelleen. Taaskin sijoittuivat ratsumiehet hänen tielleen, ja tällä kertaa heidän päämiehensä viritti karabiininsa hanan. Hänen liikkeensä olivat uhkaavat. Billy oli hyvin lähellä häntä. Heidän hevosensa lavat olivat vastakkain, rosvon ratsu melkein poikittain tiellä.
Billy Byrne oli enemmän kuin joltisenkin hyvin tutustunut äkillisten nujakkain tärkeimpiin ohjeisiin. Pelkäämättä erehtymistä voi sanoa, ettei hän ollut koskaan kuullut mainittavan Van Bibberiä; mutta hän tiesi yhtä hyvin kuin Van Bibberkin, että ensimmäisen iskun antajalla on etupuoli.
Virkkamatta sanaakaan ja varoittamatta millään tavoin hän iski, kumartuen eteenpäin antaakseen pontta nyrkilleen, joka osui suoraan miehen leukaan, niin että tämä lennähti satulastaan yhtä keveästi kuin juntan sinkauttamana.
Samassa tempasivat Bridge ja Miguel revolverit poveltaan, ja kun Billy pyöräytti ratsunsa jäljelläolevia viittä kohti, alkoivat hänen kumppaninsa ampua heitä.
Taistelu oli lyhyt ja hilpeä. Yksi oli vähällä päästä pakoon, mutta Miguel, joka sattui olemaan erinomainen revolverilla ampuja, kellisti hänet sadan askeleen päästä. Sitten meksikkolainen sivistyneen sodankäynnin säännöistä lainkaan välittämättä surmasi ne, jotka eivät vielä olleet kuolleet.
»Emme saa jättää ainoatakaan jäljelle kertomaan Pesitalle valheellisia juttuja», hän selitti.