Hänen edessään aukeava rotko oli sekä matalampi että laajempi kuin harjanteen toisella puolen oleva, joten se näytti vähäiseltä notkelmalta. Hevosen selästä hän näki rehevien tammien ylitse pensaiden peittämälle rinteelle, joka rajoitti notkoa idän puolella. Mutta mitä oli tuolla alhaalla, vihreiden puiden piilossa, sitä hän ei voinut muuta kuin aavistaa.
Hän tiesi, etteivät Penningtonit pitäneet täällä hevosia, ja arvasi senvuoksi, että Baldyn hirnahdukseen vastannut hevonen oli hänen etsimiensä miesten. Hän ratsasti hitaasti edelleen. Mitenkähän hänet otettaisiin vastaan? Jos hänen päätelmänsä siitä, keitä tuonne alhaalle leiriytyneet miehet olivat, osuivat oikeaan, saattoi hän kuvitella, että häntä ensin ammuttaisiin ja sitten vasta tutkittaisiin. Se ajatus ei ollut suinkaan hauska, mutta nyt ei häntä voinut mikään säikyttää perääntymään.
Hänestä tuntui kuluneen pitkä aika, kun hän rehevien tammien välitse näki likaisen teltan ja rivin seipäitä, joihin oli sidottu kolme hevosta ja kuusi burroa. Ei näkynyt minkäänlaista merkkiä siitä, että ihmisiä oli sillä hetkellä saapuvilla, mutta hänellä oli kammottava tunne, että niitä oli ja että ne tähyilivät häntä jostakin piilopaikasta.
Hän istui hetkisen tyynesti satulassa ja odotti. Kun ketään ei ilmestynyt, huusi hän sitten:
»Halloo! Haluan puhella kanssanne.»
Hänen äänensä kaikui oudolta ja kaamealta hänen omissa korvissaan.
Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin lehtien hiljaista kahinaa, lintujen ääniä ja Baldyn raskasta hengitystä. Sitten kajahti hänen takanaan kasvavasta pensaasta vielä yksi ääni, siltä suunnalta, josta hän oli tullut. Hän käsitti, että hänen oli täytynyt ratsastaa vain muutaman askeleen päästä sen miehen ohitse, joka nyt puhui.
»Mitä tahdotte?»
»Olen tullut varoittamaan teitä. Teitä pidetään silmällä.»
»Tarkoitatteko, ettette ole yksin? Onko seurassanne muita? Silloin käskekää heidän mennä tiehensä, sillä meillä on pyssyt. Emme ole tehneet mitään pahaa. Hoidamme mehiläisiämme; ne ovat tuolla harjun reunalla leirimme yläpuolella.»