»Niinpä niin, hän on hyvin hienotunteinen», arveli Custer.
XXIV.
Seuraavana aamuna Custer tapasi Shannonin, joka tapansa mukaan tuli ratsastamaan Penningtonien seurassa. Hän näytti väsyneeltä, ikäänkuin olisi viettänyt unettoman yön. Niin hän olikin — hän oli viettänyt kaksi unetonta yötä ja saanut kamppailla vanhan taistelun uudelleen. Se oli ollut hyvin kovaa, vaikka hän olikin voittanut, sillä se oli osoittanut hänelle, ettei taistelu vielä ollut päättynyt. Hän oli luullut voittaneensa himon, mutta silloin eivät huolet ja vastoinkäymiset olleet kalvaneet hänen mieltään ja hermojaan. Kaksi viimeistä päivää olivat olleet hänelle kärsimyksen päiviä, ja nuo unettomat yöt olivat saattaneet hänen hermostonsa sellaiseen tilaan, että ne kaipasivat pienen, valkean pulverin rauhoittavaa vaikutusta.
Custer huomasi heti, että jotakin oli viassa. Ruusut olivat kadonneet tytön poskilta, ja niissä oli entisen kalpeuden tuntu. Ja vaikka Shannon tervehtikin häntä iloisesti hymyillen, oli Custer erottavinaan hänen kasvoissaan surumielisen ja tuskaisen ilmeen, kun hän ei tiennyt toisten tarkkailevan häntä.
Heidän suhteissaan oli tapahtunut omituinen muutos, jota Custer ei koettanutkaan eritellä. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut kauan poissa ja palattuaan havainnut Shannonissa ajan ja eron aiheuttaman, luonnollisen muutoksen. Shannon ei ollut enää sama tyttö — hän ei voisi enää milloinkaan olla sama, eivätkä heidän suhteensa voisi enää koskaan tulla ennalleen.
Heidän seurustelunsa huoleton vapaus, joka oli muistuttanut veljen ja siskon välejä enemmän kuin mitään muuta miehen ja naisen välistä suhdetta, oli poissa ikiajoiksi. Mitä sen sijalle oli tullut, sitä ei Custer tietänyt. Joskus hän arveli, että syynä oli hänen Shannonia kohtaan tuntemansa epäluulo, joka pysyi hänen mielessään kaikista karkoittamisyrityksistä huolimatta, mutta sitten hän taaskin vakuutti itselleen, ettei hän millään tavoin epäillyt tyttöä.
Hän toivoi kuitenkin, että Shannon selittäisi hänelle hämärältä näyttävän seikan. Hän uskoi ja luotti, että tyttö voisi selittää sen tyydyttävästi; mutta tekisikö hän sen? Hänellä oli ollut siihen tilaisuus, ennen kuin viimeinen paha tapahtui, mutta hän ei ollut käyttänyt sitä. Tänään hän antaisi Shannonille taaskin siihen tilaisuuden, ja hän rukoili mielessään, että tyttö ei nyt laskisi sitä ohitseen. Miksi hän piti sitä niin tärkeänä, sitä hän ei järkeillyt. Hän ei edes käsittänyt, kuinka tärkeätä se hänestä oli.
Äkkiä hän kääntyi Shannonin puoleen.
»Aamiaisen jälkeen aion ratsastaa itäiselle laitumelle», hän ilmoitti, jääden sitten odottamaan.
»Onko se kutsu?»