»Minä tässä olen, Shandy», sanoi hän. »Pidä kielesi hiljaa suussasi, kunnes puhelen kanssasi kahden kesken! Odota tässä, mylady Joan! Nämä ovat ystäviä.»
Vietyään Shandyn syrjään hän sai tietää tämän uskollisen miehen käyneen levottomaksi päällikkönsä pitkän poissaolon tähden ja lähteneen etsimään häntä muassaan pieni sotilasosasto. He olivat tavanneet ratsastajattoman sir Mortimerin syömässä ruohoa maantien ohessa ja vähän matkan päässä huomanneet taistelun merkkejä teiden risteyksessä. Sieltä he olivat löytäneet Norman of Tornin kypärin, joka oli vahvistanut heidän pahimpia aavistuksiaan. Läheisessä majassa asuva talonpoika oli kertonut heille kahakasta ja opastanut heidät sille tielle, jota myöten kreivi vankeineen oli lähtenyt.
»Ja nyt olemme tässä, mylord», lopetti roteva soturi.
»Kuinka monta teitä on?» tiedusti henkipatto.
»Yhteensä viisikymmentä, ne mukaanluettuina, jotka ovat väijyksissä kauempana pensaikossa.»
»Anna meille ratsut ja käske kahden miehen ratsastaa jäljessämme!» komensi päällikkö. »Ja, Shandy, lady ei saa tietää tänä iltana ratsastavana Tornin henkipaton seurassa.»
»Hyvä, mylord.»
Pian he olivat ratsailla ja laskettivat maantietä myöten takaisin
Richard de Tanyn linnaa kohti.
Äänettömästi ihmetellen Joan de Tany silmäili näitä tuimia sotilaita, jotka riensivät yön pimennosta näkyviin täyttämään Roger de Condén, ranskalaisen herrasmiehen, käskyjä.
Punapää-Shandyn kookkaassa ruhossa oli jotakin tuttua; missä hän oli aikaisemmin nähnyt tuon valtavan vartalon? Ja nyt hän katseli tarkasti Roger de Condén olemusta. Niin; jossakin muualla hän oli nähnyt nämä kaksi miestä yhdessä; mutta missä ja milloin?