»Teette paljon pelkän ystävyyden vuoksi, Norman of Torn», virkkoi kreivi kylmästi, »ja epäilemättä on tyttäreni jo unohtanut teidät. Englantilaisella ylimysnaisella, joka valmistautuu tulemaan ranskalaiseksi prinsessaksi, ei riitä paljon ajatuksia tuhlattaviksi maantierosvoille.» Hänen sävynsä ja hänen sanansa olivat tahallisen röyhkeät ja loukkaavat, sillä tämän kopean ylimyksen ylpeyttä oli pistänyt se ajatus, että halpasukuinen vintiö kerskui hänen tyttärensä ystävyydellä.
Norman of Torn ei vastannut mitään, ja jos Leicesterin kreivi olisi nähnyt kumppaninsa kasvot, olisi hän hämmästynyt huomatessaan, että tuiman vihan ja suuttumuksen sijasta Tornin henkipaton piirteet olivat vääntyneet tuskaiseen ja suruiseen ilmeeseen, sillä isän kannasta hän päätteli, mitä hänen sopi odottaa tyttäreltä.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Kun ne kuningasmieliset, jotka eivät olleet luopuneet herrastaan ja suinpäin paenneet rannikolle, olivat päässeet linnan ja luostarin turviin, luovutettiin kaupunki ryöstettäväksi ja hävitettäväksi. Siihen Norman of Torn ja hänen sotilaansa eivät ottaneet osaa, vaan olivat leirissä hiukan syrjässä seuraavan aamun päivänkoittoon saakka, jolloin he lähtivät itään päin, Doveria kohti.
He ratsastivat aina myöhään seuraavaan iltaan asti, poiketen noin kolmekymmentä kilometriä tieltään käydäkseen tarkastamassa erästä kuningasmielisten linnoitusta. Sinne sijoitetut joukot olivat paenneet saatuaan muutamia tunteja aikaisemmin pakolaisilta tiedon Henrikin armeijan Lewesissä kärsimästä tappiosta.
Norman of Torn tarkasti linnan löytääkseen etsimänsä henkilön, mutta huomattuaan sen ihan autioksi hän jatkoi samoamistaan itään päin. Lähes kymmenen kilometriä kauempana hän saavutti joukon lippunsa luota karanneita kuningasmielisiä sotilaita, ja heiltä hän uhkauksien avulla helposti sai haluamansa tiedot; he kertoivat, mihin suuntaan autioksi jätetystä linnasta lähteneet pakolaiset olivat poistuneet sekä kuinka paljon heitä oli, ja kuvasivat seurueen jäseniä niin tarkoin kuin osasivat.
Taaskin hänen oli pakko muuttaa etenemissuuntaansa, ja tällä kertaa hän kääntyi pohjoiseen, Kentiin. Vasta illan pimettyä hän saapui määräpaikkaansa ja näki edessään Roger de Leybournin linnan tutut ääripiirteet. Tällä kertaa henkipatto sijoitti rajun laumansa täydelleen piirittämään varustettua rakennusta, ennenkuin lähti vakoilemaan muassaan parikymmentä tanakkaa hurjimusta.
Varmistuttuaan siitä, että nostosilta oli pystyssä ja ettei hän sieltä voinut toivoa salavihkaa pääsevänsä sisälle, hiipi hän hiljaa ison rakennuksen taakse, ja siellä kasvavasta pensaikosta hänen sotilaansa etsivät niitä tikkaita, jotka Norman of Torn oli nähnyt lady Claudian lurjusmaisen palvelijan ottavan esille, jotta henkipatto pääsi ilmoittamatta tapaamaan Buckinghamin kreiviä.
Pian he sen löysivät, ja tuokiossa niiden yläpää oli nostettu alhaalla olevan ikkunan ala-, reunaa vasten, joten kaikki kaksikymmentä miestä pian seisoivat päällikkönsä ympärillä Leybournin muurien sisällä.
Meluttomasti he liikkuivat linnan saleissa ja käytävissä, kunnes keittiöstä isoa leivosta kantava palvelijatar käännyttyään jyrkästä nurkkauksesta törmäsi suoraan Tornin henkipattoon. Päästäen parkaisun, joka olisi saattanut kuulua Lewesiin, hän pudotti vadin kivilattialle, pyörähti ympäri ja juoksi, yhäti kirkuen, suoraan avaraan ruokasaliin.