Ja sitten kuningatar kertoi hänelle Englannin pienen, kadonneen prinssin kummallisen tarinan.
Hänen lopetettuaan poika polvistui hänen jalkojensa juureen, tarttui hänen käteensä ja nosti sen huulilleen.
»En tiennyt sitä, madame», virkkoi hän. »Muutoin ei miekkani olisi milloinkaan paljastunut kenenkään muun palveluksessa kuin sinun. Jos sinä voitkin antaa minulle anteeksi, madame, en itse voi koskaan antaa anteeksi itselleni.»
»Älä ota sitä niin ankarasti, poikani», kielsi Englannin Eleanor. »Se ei ole sinun syysi, eikä ole mitään anteeksiannettavaa; meidän pitäisi tuntea vain onnea ja riemua nyt, kun sinut on taaskin löydetty.»
»Anteeksiantoa!» lausui miehenääni heidän takanaan. »Totisesti, meidänhän pitäisi anoa anteeksi, koska olemme vainonneet omaa poikaamme miekoilla ja hirttosilmukoilla.
»Kaikkien muiden paitsi hupsujen olisi pitänyt arvata, ettei se mies ollut halpasyntyinen lurjus, joka lähetti kuninkaan armeijan alastomana takaisin kuninkaan luokse ja sulloi kuninkaan tiedonannon hänen sanansaattajansa kurkkuun.
»Kautta kaikkien pyhimysten, Rikhard, sinä olet läpikotaisin kuninkaanpoika, ja vaikka kasvomme olivatkin happamet silloin, olemme nyt sinusta sitäkin ylpeämpiä.»
Kuningatar ja henkipatto olivat kääntyneet kuultuaan ensimmäiset sanat, ja nähneet kuninkaan seisovan takanaan. Nyt Norman of Torn puolittain hymyillen nousi tervehtimään isäänsä.
»Ne ovat murheellisia piloja, sire», sanoi hän. »Minusta tuntuu, että olisi ollut parempi, jos Rikhard olisi pysynyt kateissa. Plantagenetien kunnialle ei ole kovinkaan hyväksi, jos Tornin henkipatto tunnustetaan hallitsijasuvun prinssiksi.»
Mutta he eivät tahtoneet sitä, ja erään Englannin myöhäisemmän kuninkaan tehtäväksi jäi pyyhkiä se suuri nimi pois historian lehdiltä — kenties kateellisen kuninkaan.