»Te ratsastatte minun jäljessäni, lurjus», karjaisi Norman of Torn, »ja jotta et uudelleen niin pian unohtaisi, kuka on isäntäsi, ota tästä muistuttaja!» Ja hän iski punatukkaista jättiläistä nyrkillään suoraan vasten suuta, niin että mies raskaasti kellahti maahan.
Hän oli heti jälleen pystyssä, syljeksien verta ja uhkuen raivoa. Kun hän härän tavoin syöksyi Norman of Tornia kohti, ei viimemainittu liikahtanutkaan paljastaakseen miekkaansa; hän vain seisoi käsivarret ristissä, silmäillen Shandya kylmän rauhallisesti, pää pystyssä, ylpeillä kasvoillaan röyhkeän halveksumisen hymy.
Roteva roikale epäröi ja sitten seisahtui; hitaasti levisi hänen piirteilleen säyseä hymy, hän laskeutui toiselle polvelleen, tarttui Norman of Tornin käteen ja suuteli sitä, kuten mahtava ja uskollinen ritari olisi suudellut kuninkaansa kättä rakkauden ja alamaisuuden merkiksi. Tämä teko oli tavallaan raa'an, mutta ritarillisen suurenmoinen; eikä se ainoastaan ollut merkkinä siitä, että Shandy siitä lähtien oli koko elinaikansa hartaasti ja uskollisesti kiintynyt nuoreen isäntäänsä, vaan myöskin ennusti, millaisen mielialan Norman of Torn sittemmin herätti kaikissa niissä miehissä, jotka häntä palvelivat tuhansien astuessa pitkien vuosien kuluessa sisälle Tornin portista pyytääkseen itselleen paikkaa hänen uhkaavan lippunsa alla.
Shandyn noustua polvistuivat John Flory, hänen veljensä James, Silmäpuoli-Kanty ja Erakko-Peter toinen toisensa jälkeen nuoren herransa eteen ja suutelivat hänen kättänsä. Isolta pihalta oli pieni, tuikea, harmaapäinen vanhus katsellut tätä kohtausta hymyn häive vanhoilla, pahanilkisillä kasvoillaan.
»Tämä ylittää hartaimmatkin unelmani», jupisi hän. »Kautta Jumalan kuoleman, hän on kuninkaallisempi kuin itse Henrikki. Jumala jouduttakoon hänen kruunauspäiväänsä, jolloin itsensä Plantagenet-koiran silmien edessä hänen päähänsä kruunun sijasta painetaan musta lakki ja hänen jalkojensa alla on valtaistuimen asemesta puisen hirsipuun lava!»
SEITSEMÄS LUKU
Kauniina keväisenä päivänä toukokuussa vuonna 1262 ratsasti Norman of Torn yksin kapeata polkua pitkin sille sievälle huvilalle, jonka hän oli rakennuttanut vanhan ystävänsä isä Clauden majan sijalle.
Tapansa mukaan hän ratsasti kypärinsilmikko suljettuna, eikä hänen varuksissaan eikä hänen hevosensa hihnoissa ollut minkäänlaisia arvon eikä syntyperän merkkejä. Hän oli mahtavampi ja rikkaampi kuin monet hoviylimykset, mutta hänellä ei ollut arvoasemaa eikä muuta arvonimeä kuin henkipaton nimitys, eikä hän halunnut omaksua sellaista, mitä hän oikeastaan piti vähäarvoisena.
Hän käytti rauta-asua, koska hänen vanha holhoojansa oli kehoittanut häntä niin tekemään, eikä sen tähden, että hän kaipasi sen tarjoamaa suojaa. Ja samasta syystä hän ratsastaessaan aina piti kypärinsilmikkonsa suljettuna, vaikka hän ei mitenkään saanut vanhusta selittämään, minkä tähden sellainen varovaisuus oli tarpeen.
»Riittää, kun sanon sinulle, poikani», oli vanhuksen tapana vakuuttaa, »että oman etusi samoin kuin minunkin etuni vuoksi sinä et saa näyttää kasvojasi vihollisillesi, ennenkuin minä käsken. Pian toivoakseni tulee se aika, jolloin saat paljastaa piirteesi koko Englannille.»