Ja kun Norman of Torn kääntyi siihen suuntaan, josta hän oli äsken tullut, kiiruhti sieltä tosiaankin häntä kohti täyttä laukkaa kolme teräsasuista miestä valtavien ratsujen selässä.
»Ratsastakaa, madame!» kehoitti Norman of Torn. »Minä en pakene enkä ilman varuksia ja jalkaisin voi toivoa kykeneväni viivyttämään noita kolmea miestä muuta kuin hetkisen, mutta sillä aikaa pitäisi teidän helposti päästä pakoon, sillä heidän raskastaakkaiset hevosensa eivät mitenkään jaksa saavuttaa nopeata ratsuanne.»
Vasta puhuessaan hän tarkasti nuorta naista. Että hän oli ylhäinen nainen, sitä eivät osoittaneet ainoastaan hänen ratsastusasunsa ja hevosensa hihnoituksen upeus, vaan myöskin hänen ylimyksellinen ja kopea esiintymisensä ja kauniiden kasvojensa ylpeä ilme.
Vaikka Norman of Tornin pää oli tähän aikaan nähnyt melkein kahdenkymmenen vuoden menevän ohitseen, ei hänellä ollut tietoja eikä kokemuksia naisten tavoista, eikä hän ollut kertaakaan puhellut ainoankaan aatelisen eikä arvoasemassa olevan naisen kanssa. Tornin linnaa ei kaunistanut ainoakaan nainen, eikä poika, mikäli muisti, ollut koskaan nähnyt äitiään.
Hän käyttäytyi sen vuoksi naisia kohtaan hyvin samaan tapaan kuin miehiäkin kohtaan lukuunottamatta sitä, että hän oli vannonut aina suojelevansa heitä. Kenties hän tavallaan kunnioitti naisia, jos Norman of Tornin voitiin sanoa kunnioittavan mitään, Jumalaa, ihmisiä tai paholaista. Hänen tapansa oli pikemminkin halveksia kaikkia olentoja, jotka hän lainkaan vaivautui panemaan merkille.
Katseensa ollessa kiintynyt tähän nuoreen naiseen, jonka kohtalo oli määrännyt muuttamaan koko hänen elämänsä juoksun, Norman of Torn näki, että hän oli kaunis ja kuului siihen luokkaan, jota hän oli vuosikausia saalistanut lainsuojattomille hirtehisjoukkueineen. Sitten hän taaskin kääntyi uhmailemaan tytön vihollisia, osoittaen sitä kummallista epäjohdonmukaisuutta, joka oli aina ollut hänen menettelytapojensa omituinen piirre.
Seuraavana päivänä hän saattaisi hyökätä neidon isän linnan varustuksille, mutta nyt hän oli ilomielin valmis uhraamaan henkensä hänen puolestaan — jos tyttö olisi ollut hiilenpolttajan tytär, olisi nuorukainen tehnyt samoin — se riitti, että hän oli nainen ja suojeluksen tarpeessa.
Ritarit olivat nyt melkein hänen kimpussaan ja komeasti välittämättä rehellisen taistelun vaatimuksista syöksyivät keihäät tanassa varustuksetonta jalkamiestä kohti. Mutta kun ensimmäinen ritari ehti kyllin likelle erottaakseen hänen kasvonsa, huudahti hän ällistyneenä ja tyrmistyneenä:
»Mon Dieu, le Prince!» Samalla hän pyöräytti nelistävän ratsunsa syrjään. Kuultuaan hänen huudahduksensa noudattivat hänen kumppaninsa esimerkkiä, ja kaikki kolme kiitivät edelleen maantietä pitkin, ilmeisesti nyt yhtä kiihkeästi pyrkien pakoon kuin äsken hyökkäämään.
»Saattaisi luulla heidän kohdanneen paholaisen», mutisi Norman of Torn, silmäillen heidän jälkeensä teeskentelemättömän hämmästyneenä.