»Olen Nor—» Mutta sitten hän katkaisi sanansa. Aikaisemmin hän oli aina vastannut siihen kysymykseen uhkamielisen ylpeästi. Miksi piti hänen epäröidä, mietti hän. Pelkäsikö hän sitä kammoa, jota se nimi herättäisi tämän hänen halveksimansa ylimystön tyttären rinnassa? Peloittiko Norman of Tornia katsella halveksimisen ja inhon ilmettä, jonka hän varmasti arvasi kuvastuvan noissa viehättävissä kasvoissa?
»Olen Normandiasta», jatkoi hän tyynesti. »Ranskalainen herrasmies.»
»Entä nimenne?» tiukkasi tyttö käskevästi. »Häpeättekö nimeänne?»
»Teidän sopii nimittää minua Rogeriksi», vastasi Norman, »Roger de
Condéksi».
»Avatkaa kypärinsilmikkonne, Roger de Condé!» komensi neito. »Minusta ei ole hupaista ratsastaa rauta-asun seurassa; haluaisin nähdä, että sen sisällä on mies.»
Norman of Torn hymyili noudattaessaan käskyä, ja kun hän hymyili siten, mikä tapahtui harvoin, oli hän hauskan näköinen.
»Se on ensimmäinen komennus, jota olen totellut sen jälkeen, kun täytin kuusitoista vuotta, Bertrade de Montfort», virkkoi hän.
Tyttö oli yhdeksäntoistavuotias, uhkui nuoruuden ja terveyden reippaatta ja hilpeyttä, ja niinpä he samosivat, puhellen ja naureskellen, ikäänkuin olisivat olleet vanhoja ystävyksiä.
Neito kertoi, minkä tähden hänen kimppuunsa oli aikaisemmin sinä päivänä hyökätty, pitäen sitä erään ylimyksen, Peter of Colfaxin, yrityksenä ryöstää hänet, koska hänen isänsä oli jyrkästi ja tylysti hylännyt miehen kosinnan.
Simon de Montfortin tapana ei ollut seuloa sanojaan, ja epäilemättä hänen tyttärensä kättä pyytänyt vanha vintiö oli kuullut joitakuita kirpeitä totuuksia tältä mieheltä, joka oli kahdesti loukannut Englannin ylimystöä karkeilla ja sievistelemättömillä, vaikka todenmukaisilla ja vilpittömillä, kuninkaalle osoitetuilla puheillaan.