Pitkän pöydän ääressä, jolle illallinen oli katettu, istuivat kaikki paroonin talouden jäsenet, ja siellä täällä oli miehillä merkkejä haavoista, jotka olivat parhaiksi ehtineet parantua, kun taas isäntä itse vieläkin kantoi oikeata kättänsä siteessä.
»Kestettävänämme on ollut karvaita aikoja», selitti sir John huomattuaan vieraansa silmäilevän kahakan monia merkkejä. »Se lemmonsikiö, Norman paholainen, piiritti saastaisine laumoineen meitä kymmenen päivää ja valtasi sitten linnan rynnäköllä sekä ryösti sen. Elämä ei enää ole turvallista Englannissa, kun kuningas tuhlaa aikansa ja rahansa ulkomaalaisten suosikkien seurassa ja pestaa ulkomaista sotaväkeä taistelemaan oman maan ylimyksiä vastaan eikä turvaa kodin rauhaa ja suojaa, joka on jokaisen englantilaisen oikeus.
»Mutta», jatkoi hän, »tämä henkipattoinen pahus joutuu hirttonuoran jatkoksi, kun sisällinen riitamme loppuu, sillä ylimykset ovat itse päättäneet lähteä sotaretkelle häntä vastaan, jollei kuningas halua häntä masentaa».
»Ja hän saattaa lähettää ylimykset alastomina kotiin, kuten hän lähetti kuninkaan sotilaat», tokaisi Bertrade de Montfort nauraen. »Haluaisin nähdä sen miehen; miltä hän näyttänee — teidän omasta, sir John, ja monien sotilaitten ne ulkonäöstä päättäen lienee täällä useitakin sellaisia, jotka ovat hänet kohdanneet.»
»Hän ei kertaakaan avannut kypärinsilmikkoaan ollessaan meidän keskellämme», vastasi parooni, »mutta jotkut väittävät nähneensä hänestä lyhyen vilahduksen ja vakuuttavat, että hänellä on kammottavat kasvot, tuuhea, keltainen parta, toinen silmä poissa ja iso, punainen arpi otsasta leukaan saakka».
»Hirveä näky», jupisi Norman of Torn. »Eipä ihmekään, että hän pitää kypärinsilmikkonsa suljettuna.»
»Mutta millainen miekankäyttelijä!» sekaantui puheeseen muuan de Stutevillin pojista. »Ei ikinä ole koko maailmassa nähty sellaista miekkailua kuin sinä päivänä näin linnan pihalla.»
»Myöskin minä olen nähnyt ihmetyttävää miekankäyttöä», virkkoi Bertrade de Montfort, »nimittäin tänään. Hei vain!» huudahti hän, nauraen veitikkamaisesti. »Totisesti olenkin taitanut vangita hurjan Norman de Tornin, sillä juuri tämä ritari, joka nimittää itseään Roger de Condéksi, miekkailee paremmin kuin koskaan olen nähnyt kenenkään miekkailevan, ja hän ratsasti kypärinsilmikko suljettuna, kunnes nuhtelin häntä siitä.»
Norman de Torn oli ensimmäisenä senjälkeen alkaneessa naurussa, ja koko seurueesta hän nautti pilasta eniten.
»Tästä paholaisesta puhuttaessa», pitkitti parooni, »mille puolelle arvelette hänen taipuvan, jos kuningas lopulta pakottaa läänitysaateliston sotaan? Kun hänellä on tuhat riiviötä komennuksessaan, saattaa Englannin kohtalo hyvinkin olla hänen verisen kätensä kämmenellä.»