Kun hän muutamia minuutteja myöhemmin ratsasti nostosillan ylitse ja sitten edelleen maantietä pitkin takaisin Torniin päin, kääntyi hän luomaan vielä viimeisen katseen linnaan, ja eteläisen tornin ikkunakomerossa seisoi nuori nainen, joka kohotti kättänsä, heilutti sitä ja sitten ikäänkuin äkillisen mielijohteen kannustamana heitti lentosuukon poistuvan ritarin jälkeen, heti sen jälkeen kadoten aukosta.
Kun Norman of Torn ratsasti takaisin Derbyn kunnailla sijaitsevaan kolkkoon linnaansa, oli hänellä matkalla paljon ajateltavaa. Sitä ennen hän ei ollut koskaan tajunnut, mitä toisenlainen elämä saattaisi tarjota, ja hän tunsi äkkiä vihlovaa katkeruutta isäksi nimittämäänsä kovaa vanhusta kohtaan, koska tämän opetukset hänen varhaisimmasta lapsuudestaan saakka olivat opastaneet hänet sille tielle, joka oli täydelleen erottanut hänet muiden ihmisten seurasta lukuunottamatta sitä henkipattojen, roistojen ja seikkailijani hurjaa laumaa, joka ratsasti Tornin nuoren päällikön kauhistuttavan lipun jäljessä.
Vain epäselvästi ja himmeästi hän tunsi, että juuri hänen elämäänsä nyt sekaantunut tyttö se oli saanut hänet ensi kerran häpeämään entisiä tekojaan. Hän ei tiennyt, mitä rakkaus oli, eikä senvuoksi aavistanut rakastavansa Bertrade de Montfortia.
Ja toinen seikka, joka nyt askarrutti hänen ajatuksiaan, oli hänen ja
Englannin kruununprinssin omituinen yhdennäköisyys. Se ynnä isä Clauden
sanat antoivat hänelle paljon päänvaivaa. Mitä se saattoi merkitä?
Oliko kauhea rikos sattumalta olla kuninkaanpojan näköinen?
Mutta vasta nyt, kun hän tunsi saaneensa selville syyn, minkä tähden hän aina ratsasti kypärinsilmikko suljettuna, halusi hän itse kiihkeästi piilottaa kasvonsa muiden ihmisten näkyvistä — ei pelosta, sillä pelkoa hän ei tuntenut, vaan jonkin sisäisen mielijohteen pakotuksesta, jota hän ei koettanutkaan käsittää.
KAHDEKSAS LUKU
Kun Norman of Torn lähti ratsastamaan de Stutevillin linnasta laskeutui isä Claude sileäkarvaisen aasinsa selästä Tornin ulkopihalla. Kammottavasta ulkonäöstään ja pahasta maineestaan huolimatta tämä uhkaava varustus aina tarjosi lämpimän vastaanoton tälle hyväntahtoiselle, rattoisalle papille; eikä sen syynä ollut ainoastaan syvä ystävyys, jota Tornin isäntä tunsi kelpo isää kohtaan, vaan myöskin pyhän miehen oma miellyttävä ja herttainen luonne, joka lämmitti yhtä hyvin pyhimystä kuin synnintekijääkin.
Epäilemättä juuri siitä, että hän hellittämättä koetti kehittää hyvään suuntaan nuorta Normania siihen aikaan, jolloin pojan luonne oli herkin voimakkaille vaikutuksille, johtui se, että tämän mahtavan henkipaton toimintaperiaatteet olivat monessa suhteessa puhtaat ja ylevät. Mutta juuri tämä sama vaikutus hankki isä Claudelle myöskin hänen ainoan vihamiehensä Tornissa, pienen, tuiman, harmaapäisen vanhuksen, sillä tämän ainoana elämänpyrkimyksenä näytti olleen tukahduttaa kaikki jalommat ritarillisuuden ja miehekkyyden vaistot pojassa, jonka kasvattamiseen hän oli omistanut elämänsä viimeiset yhdeksäntoista vuotta.
Isä Clauden kavutessa aasinsa selästä — lihavat ihmiset eivät keikahda pois satulasta — juoksi puolikymmentä nuorta aseenkantajaa auttamaan häntä ja taluttamaan eläintä talliin.
Kelpo pappi puhutteli kutakin kerkeätä auttajaansa nimeltä, kysyen jotakin yhdeltä, laskien hilpeätä pilaa toiselle kevyesti ja tuttavallisesti, mikä oli molemminpuolisen kiintymyksen ja vanhan tuttavuuden merkki.