Kolme päivää oli tämä iäkäs mies hautonut harmiaan, koettaen keksiä jotakin keinoa kostaakseen Henrik-kuninkaalle hänen osakseen tulleen loukkauksen. Hänen älykkäissä, ovelissa aivoissaan oli syntynyt useita suunnitelmia, mutta tähän saakka oli ne kaikki hylätty, koska ne eivät luvanneet sitä hirveätä tyydytystä, jota hänen loukattu ylpeytensä vaati.
Hänen ajatuksensa olivat enimmäkseen pyörineet Henrikin hallituskauden epävakaisissa poliittisissa oloissa, sillä niiden nojalla hän tunsi ehkä saavansa tilaisuuden, jota hän saattaisi käyttää omiin mieskohtaisiin tarkoituksiinsa ja kuninkaan vahingoksi, mahdollisesti tuhoksi.
Palatsin monivuotisena asukkaana, joka oli usein ollut kuuntelemassa asesalissa kuninkaan harjoitellessa miekkailua ystäviensä ja suosikkiensa kanssa, de Vac oli kuullut paljon Henrik kolmannen ja hänen läheistensä kesken lausuttuja sanoja, jotka taitava ja keinokas vihamies varsin hyvin saattaisi kääntää kuninkaan vahingoksi.
Hän samoin kuin koko Englanti tiesi, kuinka äärimmäisen halveksivasti Henrik käsitteli Magna Chartan määräyksiä, joita hän sangen usein rikkoi siitä huolimatta, että hän oli kuninkaanvalallaan sitoutunut niitä noudattamaan. Mutta asesalissa sattuneiden keskustelujen sirpaleista oli de Vac saanut vihiä sellaisesta, mitä koko Englanti ei tietänyt, nimittäin siitä, että Henrik parhaillaankin neuvotteli ulkomaalaisten palkkasoturipäälliköiden ja Ranskan kuninkaan Ludvig yhdeksännen kanssa, aikoen pestata palvelukseensa kyllin suuren joukon ritareita ja sotilaita aloittaakseen hellittämättömän sodan omia suurylimyksiään vastaan ja siten tehokkaasti estääkseen heidät tulevaisuudessa sekaantumasta rajoittamaan Plantagenet-suvun kuninkaallista etuoikeutta hallita huonosti Englantia.
Kunpa hän vain saisi tietoonsa tämän suunnitelman yksityiskohdat, mietti de Vac, sen sataman, jossa ulkomaiset joukot aiottiin laskea maihin, niiden lukumäärän, ja sen, mihin ensimmäinen hyökkäys kohdistettaisiin. Oi, kuinka suloinen kosto se olisikaan, jos hänen onnistuisi tehdä tyhjäksi tämä yritys, joka oli niin likellä kuninkaan sydäntä!
Kun hän vain lausuisi sanan de Clarelle tai de Montfortille, rientäisivät suurylimykset nelikymmentuhantisena armeijana nujertamaan kuninkaan sotajoukot.
Ja hän saattaisi kuninkaan tietoon, ketä ja mitä hän saisi kiittää tappiostaan ja masennuksestaan. Mahdollisesti ylimykset syöksisivät Henrikin pois valtaistuimelta, ja silloin de Vac pilkkoisi Plantagenetia vasten kasvoja. Totisesti suloinen, mieluinen, riemullinen kosto! Ja vanhus lipaisi kielellään ohuita huuliaan ikäänkuin vielä viimeisen kerran muistaakseen jonkun herkullisen makupalan hivelevää jälkeä.
Ja silloin sattuma kiidätti pienen, nahkaisen pallon sen ikkunan alle, jonka ääressä vanhus seisoi; ja kun lapsi nauraen juoksi sitä noutamaan, osui de Vacin katse poikaan, ja hänen äskeinen kostonsuunnitelmansa häipyi, kuten sumu haihtuu keskipäiväisen auringon hajoittamalla; ja sen sijaan hänen mieleensä välähti koko hirvittävän koston kauhea suunnitelma yhtä selvästi kuin se olisi, ollut kirjoitettu hänen eteensä aukaistun ison kirjan lehdille. Eikä hän seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana, mikäli hän itse pystyisi määräämään, rahtuakaan muuttanut silloin elävästi käsittämänsä hornamaisen mestarillisen juonen yksityiskohtia.
Pikku poika, joka niin viattomasti leikki kuninkaallisen isänsä puutarhassa, oli prinssi Rikhard, Englannin kuninkaan Henrik kolmannen kolmivuotias poika. Ainoassakaan julkaistussa historiallisessa teoksessa ei tätä pientä, kadonnutta prinssiä mainita; ainoastaan Englannin kuninkaiden salaiset arkistot kertovat tarinan hänen kummallisesta seikkailuelämästään. Hänen nimensä on pyyhitty pois ihmisten aikakirjoista, ja de Vacin kosto on häipynyt maailman näkyvistä; mutta hänen aikanaan se oli todellinen, englantilaisten sydäntä kauhistuttava asia.